Sanfranciscolaistrio louhii ensilevyllään raskasta vanhan koulukunnan stoner/doomia, jota koristaa basisti-laulaja Susan McMullanin kuulas ja hypnoottinen ääni. Kontrasti on nautinnollinen ja liittää yhteen kuoleman ja seksuaalisuuden teemat.
McMullanin tulkinnasta tulee jossain määrin mieleen Chelsea Wolfe, mikä on varsin positiivista. Wolfe kuuluu myös musiikissa, vaikka toki raskaammassa muodossa. Brumen vahvuus onkin siinä, että se osaa kanavoida monenlaisia vaikutteita kadottamatta silti perusolemustaan.
Kappaleet ovat pitkiä, mutta ne sisältävät paljon muutakin kuin pelkkää pörinäjunnausta. Mitä edustamansa genreen tulee, levy tuo mieleen niin varhaisen kuin myöhäisenkin Cathedralin (ilman örinää, tosin) ja stonerklassikko Kyussin. Jälkimmäisen vaikutus kuuluu etenkin hienosti tunnelmallista näppäilyä ja hekumallista riffittelyä yhdistelevässä Reckonissa.
Brume saa aikaiseksi erittäin hyvää jälkeä. Yhtyeellä on selkeästi homma hallussa, se on löytänyt tyylinsä ja identiteettinsä. Enää on kyse vain asioiden jalostamisesta entistä hehkeämpään muotoon.