Maailman suorittamisyhteiskuntien ykkönen, Saksa, on tuottanut historian saatossa merkittäviä asioita niin hyvässä kuin pahassa. Eipä tuo ole ihmekään, kun alakouluikäisen sormille napsahtaa viivoitinta jokaisesta pikku kaunokirjoitusvirheestä. Näistä lähtökohdista maailma on saanut Scooterinsa ja Trabantinsa. Heviasioissakin on aina luotettu aina varmaan kulmikkuuteen.
Parin vuoden takainen Obscura-albumi Akróasis yllätti myönteisesti. Levy oli napakasti nakuttavaa, silti ääritarkasti ja -taiten soitettua kevytkuolometallia. Nyt Münchenin opistohevarit tarjoilevat entistäkin monipolvisempaa tykittelyä. Ensin blastataan, sitten heittäydytään matematiikkanyintään ja ajelehditaan Opeth-riffittelyyn. Soppa viimeistellään ripauksella vokooderin muuntamaa Cynic-laulua.
Lujimmat tappoiskut jäävät kuitenkin jakamatta, ja fokus (khöm) on välistä liiaksikin tyyppien ilmiömäisessä soittotaidossa. Levyn soundeille voi puolestaan myöntää korkeimman puhtaustilaluokituksen.
Pelkäksi referenssitehtaaksi Obscura ei onneksi alistu. Melodiat ovat nyt suuremmassa roolissa kuin yhtyeen aiemmilla neljällä levyllä, ja niiden ansiosta levyn kiemuroissa jaksaa pysytellä mukana. Steffen Kummererilla tuntuukin olevan mainio melodiantaju, ja Linus Klausenitzer saa nauhattoman bassonsa soimaan suvantopaikoissa pasuunan tavoin. Mutta vuoristoratakin on jännimmillään alamäessä, ei kippuroissa sitä ennen.