Moni lukija tuntee suomalaisen Omnium Gatherumin. Moni myös tunnistaa yhtyeen omaleimaiseksi muodostuneen soundin, jossa melodinen death metal, hienoiset progesävyt ja silkinpehmeä aikuisrock yhdistyvät harvinaisen saumattomasti.
On käsittämätöntä, että The Burning Cold on jo ryhmän kahdeksas kokopitkä. Se on myös muutosten levy, sillä albumilla soittaa uusi rumpali, muiden muassa Hateformista ja Torture Killeristä tuttu Tuomo Latvala, joka korvasi vuosina 1999–2016 mukana olleen Jarmo Pikan. Muutos on varmasti itse bändille merkittävä, mutta peruskuulijalle miehistönvaihdos ei ilmene käytännössä mitenkään. The Burning Coldin pääpaino lepää bändin johtajan Markus Vanhalan ja Joonas Kodon kitaroinnissa, joka on odotetusti maailmanluokkaa.
Jos lähdetään vertailemaan The Burning Coldia edeltävään Grey Heavensiin (2016), uusi albumi on aiempaa energisempi ja tulisempi – kuten levyn nimi antaa odottaa. Meiningissä on kylmää kirpeyttä, mutta biisit iskevät tarpeen mukaan myös kunnolla kimppuun, mistä parhaiksi esimerkeiksi käyvät albumin keskivaiheen kappaleet.
Kevyttä yllätysmomenttia haetaan Driven by Conflictin blastbeat-tykityksestä ja selkeistä death- ja black metal -vaikutteista, jotka eivät oikein tahdo istua bändin nykylinjaan, mutta menevät läpi näin pienenä annoksena. Verkkaisesti keinahteleva The Frontline on puolestaan melodiamaailmaltaan yksi yhtyeen historian säväyttävimmistä kappaleista.
Siinä missä Grey Heavens oli jokseenkin raskas kokonaisuus, uutukaisen kuuntelu on helppoa ja miellyttävää. Tässä on myös heikompi puolensa, sillä yhtyeestä on vaarassa kehittyä turhankin takuuvarma suorittaja. The Burning Coldin metkut kertovat juuri tästä: monissa sävellyksellisissä ratkaisuissa on turhankin tuttuja piirteitä, eli yhtye toistaa itseään. Ratkaisu on tasaisen suosion kannalta hyvä, mutta bändin musiikkia noin 20 vuotta kuunnelleena siltä uskaltaisi odottaa radikaalimpia ja uskaliaampiakin ratkaisuja.
Uusi levy kuitenkin palauttaa OmG:n radalle ja on samassa sarjassa esimerkiksi Beyondin (2013) kanssa. Albumilta löytyy paikoin viitteitä (lähinnä sinkuksi irrotettu Refining Fire) jopa vuoden 2011 New World Shadowsiin, joka säilyy bändin tähänastisen uran ehdottomana huippuhetkenä – ehkäpä juuri uudistusmielisyytensä ja uskaliaisuutensa vuoksi. Kyseinen levy istui bändin silloiseen musiikilliseen kehitysprosessiin täydellisesti, joten on ehkä kohtuutonta odottaa nyky-OmG:ltä samanlaista irtiottoa, vaikka edellytyksiä varmasti löytyy.
Niin tylsältä kuin se kuulostaakin, The Burning Cold on lopulta takuuvarma ja odotetun kaltainen levy. Se ei tarjoa vanhoille faneille mitään mullistavaa, mutta napannee mukaan jälleen uuden joukon kuulijoita, joille Omnium Gatherumin musiikki edustaa jotain uutta ja ennen kaikkea hyvää ”2000-luvun inflamesien” pyörittämässä melodeathskenessä. Mikäli moista skeneä on koskaan ollut olemassakaan.
Eritoten The Burning Cold kertoo tarinan yhtyeestä, joka on löytänyt ja vakiinnuttanut oman selkeästi tunnistettavan tyylinsä. Ei muuten onnistu ihan jokaiselta pumpulta!