Vuonna 1998 perustettu ruotsalaisyhtye syntyi vanhan liiton kuolon nälkään. Kaksikymmentäneljä vuotta sitten kyseinen genre oli melko lailla död, ainakin verrattuna vaikkapa 1990-luvun alkuun. Jonas Renkse, Anders Nyström, Mikael Åkerfeldt ja Dan Swanö olivat lipuneet yhtyeineen yhä kauemmas death metalin upottavasta mutta ah, niin houkuttelevasta mätäsuosta. Mutta niin suo vastaa kuin sinne öristään – ja Verikylpy oli valutettu.
Death metal voi hyvin vuonna 2022. Tarjontaa on huimasti ja hype päällä. Liejuisasta ja synkeästä osastosta on jopa ylitarjontaa. Bloodbath sen sijaan tarjoilee korostetun terävästi kirjoitettuja biisejä, jotka tarraavat kuulijaan kuin lihanhimoisen zombin kurttuinen koura onnettoman uhrin rintapieleen. Tunnelmaakin kappaleista löytyy, mutta ei VAIN tunnelmaa.
Pidän Bloodbathia selviytyjänä. Survival of the Sickest, tosiaan. Olen aina mieltänyt sen projektibändiksi, ja sellaiseksi se on kulkenut väkevän ja ennalta arvaamattoman polun. Ensinnäkin liki neljännesvuosisata levyttävänä ja keikkailevana yhtyeenä on jo saavutus sinänsä. Kovin juttu on kuitenkin vuoden 2014 nahanluonti, kun mikrofonin taakse asteli Paradise Lostin kuivasti kärisevä nokkamies Nick ”Old Nick” Holmes. Kunnon riskiratkaisu.
Kansitaiteellaan ja tittelillään hurjia lupaillut The Arrow of Satan Is Drawn (2018) jäi piippuun ja osoittautui välimallin tekeleeksi. Ennustelin jo bändin tarun olevan lopussa. No, olen surkea oraakkeli. Survival of the Sickest on Holmes-aikakauden kolmas Bloodbathlevy, ja millainen tuholainen se onkaan. Yksitoista tapporallia, eikä yhtään heikkoa hetkeä. Vain kovia ja erittäin kovia vetoja.
En tiedä, millä hornantulella ukot ovat liekittäneet hommansa näin raisuun roihuun, mutta nyt nimittäin toimii. Täydellisen mureilla, hengittävillä ja voimallisilla soundeilla siunattu levy on laatukuolon juhlaa. Tässä puhuvat oivaltavat sovitusratkaisut sekä death metalin historian suurteoksista lainaavat ja jatkojalostetut riffit, joiden soljuvaa kulkua voi vain ihastella monttu – toki myös hautamonttu – avoinna.
Survival of the Sickest tarjoaa kuuloelinkarkkia kaikille klassisten kuolometalliteosten ystäville. Vaikka riffitulituksen seasta on helppo bongailla morbidangelit ja deathit, levyssä ei ole laisinkaan löysän tributoinnin saati apinoinnin makua. Bloodbathin uutukainen on moderni, joskin vanhakantainen death metal -klassikko.
Levyllä kuullaan myös vierailijoita. Morgothista tuttu multakurkku Marc Grewe ja Gorgutsin Luc Lemay ovat aina miehiä paikoillaan, mutta etenkin Napalm Deathin Barney Greenwayn osuus on todella ”spot on” ja kuin Barneylle räätälöity. Ei sillä, että Old Nick kaipaisi laulutukea. Holmes tuntuu löytäneen viimeistään tällä levyllä oman tapansa tulkita vanhan liiton kuoloa. Kuivakkana rapiseva örinänsä on terässä kuin Kalin sapeli. Kunnon viemäritöille on aikansa ja paikkansa, mutta 2020-luvun Bloodbath ei kaipaa matalaa murinaa.
On hienoa, miten bändi on saanut aseteltua ja mahdutettua samaan biisiin niinkin erilaisia mutta täydellisessä harmoniassa keskenään virtaavia osasia. Kuunnelkaapa vaikka Putrefying Corpse tai Affliction of Extinction. Hiemanko on ihanaa. Levyltä löytyy vaikka mitä: rakastettavasti rullaava aloitusralli ja kunnon korvamato Zombie Inferno, raivoisan pitelemättömästi hyökkäävä Malignant Maggot Therapy sekä levyn päättävä, hidas ja raskastunnelmainen No God Before Me. Vain muutamia mainitakseni.
Aika ja sen hampaan puruvoima tulevat näyttämään tämänkin levyn lopullisen kovuusasteen ja kestävyyden, mutta juuri tässä hetkessä Survival of the Sickest ansaitsee kaikki neljä ja puoli kirvestään. Nyt nautitaan tästä, mutta aivot alkavat väkisinkin askarrella Bloodbathin tulevien julkaisujen parissa. Rima on nostettu korkealle, ja sehän vaan passaa.