Pokkaa on, mutta siitä huolimatta nyt yritetään haukata liian suurta palaa – arviossa Hexecutor

Ei käy kieltäminen, etteikö Hexecutorilla olisi pokkaa tehdä mustennettua thrashiään yleisestä linjasta monin tavoin poikkeavalla tavalla.

Kitaristin virkaakin hoitavan Jey Deflagratörin rakkimainen räksy­tys ja korkeilla kierroksilla käyvä räyhäkäs reuhaaminen ovat gen­ren peruskauraa. Mittaviin kappa­leisiin seesteisyyttä tuova polvei­levuus perinnehevistä kumpuavine yltiömelodisuuksineen on sen si­jaan yllättävää. Kun oman eksootti­sen lisänsä musiikkiin tuo vielä lau­lukielenä käytetyn ranskan sorahtava ärrä, yhtyeen kolmoskiekossa on paljon mihin tarttua ja teorias­sa ihastua.

Käytännössä bändi yrittää hau­kata liian suuren palan, sillä sen musiikki ei ole riittävän reuhtovaa muttei myöskään kunnon melo­dioilla kyllästettyä. Lopputulos on puolivelttoa eeppisyyttä, ja biisien tarinallisuuskin herää henkiin vain osittain.

Jonkinmoiseksi leikkikaveriksi le­vystä on, mutta jos löytyy kanttia kuunnella oikeasti rajua blackin sä­vyttämää rässinpieksentää, ei muu­ta kuin Desasterin tasan 20 vuotta sitten ilmestynyt Angelwhore soit­timeen. Ennen tosiaankin oli pa­remmin.