Alt-metal-veteraanien kymmenes levy osoittaa jälleen, mikä merkitys on niin sanotulla tehokuuntelulla. Ensi alkuun hätäiseltä ja turhankin tiiviiksi nivotulta paketilta perus-Deftonesia vaikuttanut albumi avautuu tarkastelumäärien kasvaessa aivan erilaiseksi. Kappalemateriaalin tiiviys, tai ainakin sellainen tuntuma, pysyy yllä mutta osoittautuu hyväksi asiaksi. Perus-Deftonesiaisuus puolestaan avautuu moninaisuudeksi, ainakin yhtyeen kontekstissa. Sävyjä voi lopulta aistia koko uran tuotannosta, aina 30 vuoden takaisesta Adrenalinesta lähtien.
Totutun jäntevää ilmaisua albumi herättää kiinnostuksen klenkaten möyrivällä Locked Clubilla. Kokonaisuus alkaa kuitenkin varsinaisesti avautua tyynempien raitojen kautta. Näistä päätöskappale Departing the Body ja herkästi valssaava I Think about You All the Time ovat helpoimpia havaita, mutta laadullisesti kärkeen nousee jäntevästi herkistelevä upea Souvenir. Se on vieläpä komean yhteen nivotun biisikolmikon keskiössä, ja etenkin tunnelmallisen jatkumon eteneminen kutsuvan jämäkästä Infinite Sourcesta vahvatunnelmaiseen Souveniriin ja edelleen majesteettisesti potkivaan cXz:hen (eli Infinite Zeroon) toimii todella voimallisesti.
Kaikkiaan albumilta löytää erinomaisen hienoja soundi- ja sovitusratkaisuja niin kappale- kuin instrumenttitasollakin. Deftones soi uniikkiin tapaansa eteerisen raskaasti ja raivokkaan samettisesti vaihtaen sointinsa fokusta jyräävistä riffeistä upeisiin laulumelodioihin ja rytmiseen kekseliäisyyteen jopa saman kappaleen aikana saumattomasti ja täysin luontevasti. Tätä hyväksi havaittua ja huippuunsa hiottua sapluunaa monipuolisesti käyttämällä se onnistuu luomaan erittäin luontevaa mutta takuulla ainutlaatuista jälkeä.
Ilmaisun luontevuus ilmenee jopa niin ilmeisenä, että äkkipikaisempi ajattelisi bändin ajelevan automaattiohjauksella. Väärässäpä on tämmöinen ajattelija, sillä yhtye on virtaviivaistamisen ja ilmaisun ytimen löytämisessä varsinainen esimerkkitapaus. Asiat ehkä kuulostavat helpoilta, mutta kun turha höttö on karsittu pois ja loistavan perusidean pintaan on jätetty vain tarkkaan harkittuja mausteita, lopputulema on erinomaisen hieno ja vaivaton.
Salakavalasti rikkaaksi paljastuva alle kolmevarttinen kokonaisuus on basistitasolla jälleen uusiutuneen yhtyeen vahva voimannäyttö. Se osoittaa, että tutun kuuloista materiaalia voi tehdä innostavan raikkaasti ja monipuolisesti, kuitenkin kuulostamalla täysin itseltään. Samalla on äimisteltävä, miten tasa- ja korkealaatuista tuotantoa Deftones on raa’an Adrenalinen jälkeisen uransa aikana saanut aikaan – ja kuinka tyylikkäästi kymmenes albumi kairaa itselleen paikan katalogin loistavammassa puoliskossa.
Osa biiseistä kieltämättä jää itsenäisinä kokonaisuuksina hiukan turhankin tiivismuotoisiksi, mutta napakkuudessaan moniulotteinen kokonaisuus toimii loistavasti. Riffien, rytmien, grooven, tuotannon ja ällistyttävien melodioiden ansiotahan se on, kun näkemys näiden taidokkaasti loihdittujen elementtien sommittelun äärellä on selkeästi ollut timanttinen, jälleen kerran.
Ja siis jos albumi kaipaa, se myös kestää tehokuuntelua: parin viikon aikana levyä tuli rullattua arviolta 50 kertaa ja aina vaan maittaa. Private Musicille on siis annettava lämmin suositus vakavaan paneutumiseen, vaikka kertakuuntelullakin se kyllä vakuuttaa.