Göteborgilainen Amaranthe on saavuttanut 12 vuodessa paljon. Jos yhtye ei sitä keksinyt, niin ainakin se teki tunnetuksi niin sanotun diskometallin, jossa dance- ja pop-elementit yhdistyvät sulavasti powerin ja metalcoren peruspuitteisiin. Kaikki tämä naitettuna yltiömelodisiin sävelkulkuihin kolmen erilaisen laulajan tulkitsemana oli viime vuosikymmenen alkupuolella tietyissä piireissä suorastaan tajunnanräjäyttävä metallimusiikillinen innovaatio. Se myös teki Amaranthesta nopeasti areenaluokan yhtyeen.
Vankan livemenestyksen ohella Amaranthe on saanut aikaiseksi kuusi levyä, joista viimeisiin julkaistiin lokakuun alussa. Perustuksiltaan kyse on yhtyeelle hyvin ominaisesta albumista, jolta löytyvät kaikki sille tyypilliset musiikilliset maneerit ja vankka tuotannollinen laatutakuu. Lähtökohdat kunnossa, siis.
Manifest on pullollaan umpivarmoja keikkatäkyjä, kuten tekijöilleen ominaisesti jumputtavat ja päähän jäävät Fearless, Scream My Name, Viral, Archangel ja Die and Wake Up. Toisaalta albumi on bändin mittapuulla melkoisen raskas ja uhkaava kokonaisuus, mikä on sinällään tervetullutta metallipuristien näkökulmasta melkoisen kritiikkialttiilta yhtyeeltä.
Manifestissä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta Amaranthen sävelteokset alkavat jo kiertää vinhasti kehää. Voittavaa hevosta ei kannata tappaa, mutta tällaisenaan bändi on jatkossa tasan vanhojen faniensa varassa.