Suoremmin sävelin – arviossa Evergrey

Julkaistu Infernossa 5/2024.

23.06.2024
EVERGREY
Theories of Emptiness
NAPALM

Ruotsalainen Evergrey on yksi niistä viime vuosituhannella perustetuista metallibändeistä, jotka tuntuvat elävän tätä nykyä yhtä uransa huippukausista. Yhtyeen johtaja ja biisintekijä Tom S. Englund puolestaan kuuluu niihin 50+-hahmoihin, jotka hallitsevat nykypäivän metallikenttää suvereenisti.

On aivan luvallista ja suotavaakin keskustella siitä, että vallitseva tilanne on tukala nuorille bändeille, jotka eivät yksinkertaisesti pääse esiin vallitsevista rakenteista. Toisaalta taas, niin kauan kuin alan seniorit tekevät näin hyviä levyjä, lienee syytä vain nauttia kyydistä. Ei tämä riemusaatto kestä ikuisuuksia.

No siinäpä se sopiva sana muuten tulikin, riemusaatto. Nimittäin sellainen Evergreyn neljästoista albumi yhtyeen omissa kehyksissä on. Jos yhtyeen albumit ovat joskus sisältäneet niin tuhtia alakuloa, että musisointi on kääntynyt kyynisemmän kuulijan korvissa hyvinvointivaltion asukin ilmanaikuiseksi märinäksi, nyt hommassa on jokseenkin eri nimi. Theories of Emptiness on suorastaan uhmakas, jopa rehvakas Evergrey-albumi.

Tokihan Englund laulaa edelleen omaan tyyliinsä, mikä tarkoittaa, ettei tiettyä lapaset pihan ainoaan lätäkköön tiputtavaa klangia käy pakeneminen, ja melankolialle allergiset saavat bändistä yhä paiseita. Yleisote vie silti hyvinkin eteenpäin eikä tuleen makaamaan.

Uhittelevaa vaikutelmaa alleviivaavat pariin biisiin istutetut mulliköörit, jotka tuovat levylle jopa tietynlaista nuorisolaisotetta. Vastaavaa esiintyi jo edellisellä A Heartless Portrait (The Orphéan Testament) -albumilla (2022), mutta nyt se tulee korville kunnolla.

Evergreyn musiikkia on tavattu kutsua progemetalliksi, mutta Theories of Emptinessiä ei voi käsitellä hyvällä tahdollakaan kyseisen lajityypin levynä. Ei vaikka djent välistä haiskahtaakin. Kulku on varsin suoraa, ja suurimmista tarttuvuuskertoimista tappelevat tanakat riffit ja viljava melodisuus. Voittaja ei selviä, ja hyvä niin. Jännite on tärkeintä.

Aiemmin mainittu Heartless Portrait jäi allekirjoittaneen kirjoihin vähän välimallin levynä, joka ei päätynyt kestosoittoon, kun taas sitä edeltävät The Atlantic (2019) ja Escape of the Phoenix (2021) soivat ajoittain vieläkin. Hankala sanoa, miten pitkälle Evergreyn suoremmat sävelet lopulta kantavat, mutta ihme on, jos tämä albumi jää keräämään pölyä.

Lisää luettavaa