Yli 40 vuotta tinkimättömästi puurtanut Sodom on paikkansa thrash metalin kaanonissa ansainnut, vaikka kovimmat levynsä se onkin kiistatta tehnyt jo 80-luvun puolella. On kyse sitten pottuja kellariin -rummutuksen merkkiteoksesta ja black metaliinkin Venomin ohella suuresti vaikuttaneesta esikois-EP:stä In the Sign of Evil (1985) tai hitikkäästä Agent Orangesta (1989).
Kun 90-luvulle tultaessa muut aikalaiset genretoverinsa halusivat kokeilla jotain uutta tai taipuivat markkinamiesten painostuksesta ja löysentivät ilmaisuaan, tylytti Sodom luupäisesti entistäkin ankarammin Better Off Deadilla, Tapping the Veinilla ja Code Redilla. Onnistuipa yhtye heti 2000-luvun alussa julkaisemaan vielä diskografiansa kärkiviisikoon nousevan Vietnam-teemaisen M-16 -albumin, jolta siltäkään ei iskusävelmiä puutu. Luettelematta jääneet levyt ovat nekin kaikki taattua Sodomia. Vaikka etenkin 90-luvun loppupuoliskon julkaisuja vaivasi tympeys huonolla tavalla, on Sodom huonoimmillaankin lähellä kelpo keskinkertaisuutta.
Samaa ei voi monenkaan muun yhtä pitkäikäisen yhtyeen levyistä sanoa edes kaikella rakkaudella. Viimeisen viidentoista vuoden aikana yhtye on ollut niin julkaisu- kuin keikkarintamallakin hyvinkin aktiivinen ja ennen kaikkea jopa yllättävänkin rujolta kuulostava. Ei siis mikään ihme, että Thomas ”Angelripper” Such on viimeaikaisissa haastatteluissa ilmoittanut bändin pitävän toistaiseksi taukoa keikkailuista, yli 60 vuoden rajapyykin ylittäneen entisen hiilikaivosmiehen ladatessa akkujaan perheensä ja vapaa-ajan aktiviteettien parissa.
Kolmeen niin sävellyksellisesti kuin soundillisestikin melko lailla ahdettuihin edeltäjiinsä verrattuna The Arsonist on ilahduttavasti sekä ilmavampi että monipuolisempi, josta hyvänä esimerkkinä käy alkuperäiselle ja hyvä tovi sitten edesmenneelle rumpalille sävelletty kunnianosoitus Witchhunter. Löysempi kokonaisuus ei kuitenkaan millään muotoa ole ja setä-Tomin räksytys ja ärhentely on sekin yhtä käskyttävää ja raastavaa kuten se on aina ollut.
Uutukainen on Sodomia niin hyvässä kuin pahassa. Huonoa siinä on etenkin lähemmäs 50 minuutin mitta. Joukossa kun on useampikin välimallin rässiralli, jotka eivät pelkällä ärhäkkyydellään enää tee kummoistakaan vaikutusta, sillä sehän nyt on de facto -standardi näiden teutonirässäreiden tapauksessa. Motkottaa voi myös siitä, että vaikka epäilemättä tekijöillään onkin sydän mukana näissäkin biiseissä, vaivaa musiikkia kuitenkin osittain iäisyyden veivanneiden ammattimiesten perisynti eli tuttuus turvallisuus.
En minä yhtyeeltä odota saati edes halua minkäänlaista uudistautumista, vaan nipun hyviä ja tarttuvia biisejä, joissa on vastustamatonta voimaa. Sellaisia ei The Arsonistilta montaakaan löydy, mikä ei tee siitä huonoa levyä, ainoastaan perushyvän. Tältä bändiltä on lupa sekä odottaa että vaatia enemmän, ja he jos ketkä ansaitsevat rehellisen kriittisen suhtautumisen tekemisiinsä ilman minkäänlaista nostalgialisää tai pelkän pitkän uran suomaa jalustalle nostamista yksittäisen levyn kohdalla.