Luonnonläheistä mustaa metallia soittavan Helrunarin ura starttasi pätevällä Frostnacht-kokopitkällä (2005), mutta sittemmin bändin tuotanto on ollut turhankin tylsänpulskeaa rapsuttelua, josta kaikenlainen musiikillinen intohimo on pysytellyt kaukana.
Vanitas Vanitatvmilla soi totuttua terävämpi, ronskimpi ja energisempi Helrunar. Tai ainakin terävämpi, ronskimpi ja energisempi kuin kovin vaisulla Niederkunfft-edeltäjällä (2015). Mainittu lienee herättänyt bändin todellisuuteen, jossa lamaannuttavasta laiskuudesta on päästävä irti keinolla millä hyvänsä.
Tämän päivän Helrunar tarjoaa black metalia, joka lainailee rakennusaineita niin monesta eri genrestä, että luetteleminen kävisi raskaaksi. Bändillä on poikkeuksellinen taito ujuttaa kappaleidensa sisään vaihtelevia musiikillisia vaikutteita siten, että sävellykset soljuvat eteenpäin sujuvasti ja musiikki kuulostaa kaikessa monipuolisuudessaankin hyvin yhtenäiseltä.
Vanitas Vanitatvm ei ole lähelläkään genreä mullistavaa black metal -levyä, mutta Helrunarin mittapuulla se on mainio tekele, joka toiminee mainiosti härskin haudantakaista metallisoundia karttaville. Kyllä Lotopaghoin tasoisten kappaleiden kanssa kelpaa lähteä kovempiinkin mittelöihin!