Teksti: Vilho Rajala Kuva: Kari Jokinen
Tampere-talon Sorsapuistosalissa on ajoittain pidetty rokkikeikkoja, muttei käsittääkseni koskaan tämän kaliberin metallivetoja. Tulipahan sekin koettua, ja ihan hyvin arvosanoin paikka vaativasta tehtävästään suoriutui.
Ainoa marmatuksen aihe oli se, että soundi pysyi kirkkaana ainoastaan miksauskopille asti. Siitä taaemmas kaikki kuulosti puurolta, oli miksaaja ajan tasalla tai ei.
Darkest Hour aloitti mekkaloinnin lyhyellä mutta pontevalla setillä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tuntui riittävän, mutta soundi oli ikävä kyllä aikamoista mössöä jopa edessä. Väkeäkään ei ollut vielä liikaa eksynyt paikalle. Tällä kertaa tästä ei hirveästi irti saanut, mutta eiköhän tämä bändi tule joskus uudestaankin vastaan.
DevilDriver oli jostain syystä pantu soittamaan toisena. Bändi elää lähes täysin Dez Fafaran varassa, mutta keulamiehellä on sen verran luja rutiini, että homma hoituu kunnialla. Tällä keikalla oli jo vähän kirkkaampi soundipolitiikkakin.
On ollut ilahduttavaa seurata, kuinka DevilDriver on noussut alkuaikojensa pohjamudista oikeasti teräväksi yhtyeeksi, jolla on näkemystä ja taitoa. Tämä keikka oli vain varjo toissakesän Ilosaaresta, mutta pisteet Fafaralle joka tapauksessa. Syy ei missään nimessä ollut bändin.
Brittiläinen Bring Me The Horizon oli illan pohjanoteeraus. Helsingin-keikalla samat jannut kävivät ilmeisesti jostakin syystä yleisön kimppuun, mutta Tampereella tyytyivät vielä hytkymään lavalla tyhmän näköisinä. Yleisöstä päätellen en ollut ainoa, jolle tämä ei oikein toiminut.
Machine Head on niin rutinoitunut ja timantinkova livebändi, että BMTH:n kannattaisi ehkä lähteä jonkun paskemman yhtyeen lämppäriksi.
Machine Head nimittäin näytti jälleen, että tämä bändi kerta kaikkiaan osaa. Siinä missä kaikki muut kolme bändiä tekivät hartiavoimin töitä saadakseen yleisöltä edes jotain vastakaikua, Machine Head veti keikkansa vanhempien valtiomiesten arvokkuudella. Ja Tampere oli liekeissä.
Robb Flynnillekin on tullut iän myötä hillittyä tyylikkyyttä, vaikka välillä spiikit tietenkin lähtevät yhä hanskasta.
En ole vieläkään oikein tottunut siihen, että Machine Head soittaa kymmenminuuttisia biisejä, joissa on tolkuttoman pitkiä tuplakitaraliidejä. Siinä on aikamoinen kontrasti johonkin Oldiin tai The Blood, The Sweat, The Tearsiin. Mutta sanottava on, varsinkin tämän keikan jälkeen, että vetäkää ihan mitä tahdotte, kun se kerran tuntuu toimivan.
Adam Duce ja Phil Demmel vetävät nykyään molemmat taustalauluja niin, että jossain This Is the Endissä tai Halossa tuli suorastaan The Beatles -viboja. Rumpali Dave McClain sanoi Infernon numerossa #90, että on mahtavaa, kuinka ukot pystyvät edelleen kehittymään muusikkoina. On aivan totta, että viimeisen kymmenen vuoden aikana Machine Head on laajentanut ja syventänyt osaamistaan huomattavasti.
Pisteet Flynnille ja kavereille. On se kova, aina vaan.