Teksti ja kuvat: Janne Pappila
God bless Ozzy Osbourne. Kyllähän siinä täytyy jotain yliluonnollista olla, että äijä on vieläkin elävien kirjoissa, laulukykyinen ja keskivertovanhusta riehakkaampi. Mitä jos herran harrastama elämäntapa ja siihen kuuluvien aineiden täydellisesti tasapainotettu cocktail onkin se kauan himoittu nuoruudenlähde?
Joka tapauksessa, saavun mestoille hyvissä ajoin Black Label Societyn keikan alkuun missaten kuitenkin ensimmäiset tahdit, syystä että artistit ovat lyöneet tiskiin täysin naurettavat toimintaohjeistukset. Näen kuitenkin suurimman osan keikasta, paria viimeistä veisua lukuun ottamatta, ja hyvältähän tuo toiminta vaikuttaa. Bändin keula on sonnustautunut intiaanipäällikön ylvääseen päähineeseen ja komentaa prätkäjengiläisen auktoriteetilla. Muutenkin porukka näyttää lähinnä siltä kuin lavalla olisi Samcron alajaosto jostain päin Kaliforniaa.
Zakk Wylden huilu vislaa enemmän ja useammin kuin 70-luvun pornoleffojen soundtrackilla konsanaan, ja yleisön pikku-Wyldet ilmakitaroivat mukana. Tai seisovat kädet puuhkassa peittäen pelonsekaisen kateellisuuden, kunnioituksen ja ällistyksen naamioiden sen rokkipolisoinniksi. Kielikuvaan oivasti aasinsillaten lavalla on myös enemmän karvaa kuin kyseisen vuosikymmenen aikuisviihteessä. Mutta vain hieman…
Jengiä on mestoilla melko reippaasti, mikä on Suomessa, pääesiintyjien maassa, harvinaista. Yleisössä näkee paljon BLS-prätkäliivejä. Suuri osa porukasta koostuu kultaisia vuosiaan viettävistä flatuloista (an anatomical structure specific to colon-dwelling bacteria which allows it to propel itself by ejecting methane at high velocities) joilla on päällä alkuperäiset, vuosikymmententakaiset T-paitansa.
Bändi noudattaa kaikkia rock’n’rollin suuntaviivoja, pilkulleen. Lavalla on parikin seinää Marshalleja, ukot patsastelevat leveimmässä haara-asennossa ja riffit ovat raskaita ja yksinkertaisia. Basisti John ”JD” DeServio tuntuu olevan ainoa, joka palvelee koko salia liikkuen pitkin lavaa enemmän kuin useampia ja kapeampia kieliä käskyttävät. Yleisö saa viihdykettä rantapalloista, jotka järkkäri heittää lavan reunalta. Ei kestä kuitenkaan kauan, kun boltsit on korjattu parempaan talteen. Eräskin katsomon herra halaa sitä tiukemmin kuin ”forever alone” -meemi.
Kitarasankarin bändin keikkahan ei ole MITÄÄN ilman piiiitkää kitarasooloa, ja se tarjoillaan pääosin wahilla höystettynä. Taaskaan ei voi vastustaa kiusausta verrata onanoinnin määrää 70-luvun, ja miksei muidenkin vuosikymmenten, hydrauliikan periaatteita havainnollistaviin dokumentaatioihin.
Järjestävän tahon kotimainen edustaja tulee korjaamaan minut talteen, enkä juuri enempää keikasta kuulekaan.
Lämpiössä pimeyden prinssin spektaakkelia odotellessani kuulen edellä mainituista vaateista ja missaan ensimmäisen Ozzy-kappaleen seikkaillessani Hartwall-areenan syövereissä. Näen puolet Mr. Crowley -biisistä, ja se mitä kuulen kuulostaa takuuvarmalta. Biisi menee niin kuin sen pitääkin, eikä yllätyksiä juuri tarjoilla.
Gus G. Veivaa kepakkoa kovin osaavasti, ja sooloja on siellä täällä. Ympärilleni vilkuillessani huomaan, että ihmiset toki seuraavat keikkaa, mutta tietynlaisella rutiininomaisuudella ja innottomuudella. Alun perinhän tämän piti olla Black Sabbathin keikka, ja ilmapiiri haisee siltä, että Ozzyn oma tuotanto ei ehkä ole sitä mitä kansa vaatii.
Muutaman biisin jälkeen käy selväksi, ettei isäntä ole enää laulultaan parhaimmassa terässä. Vaikkakin raitistunut (kuten ensimmäisen lauseeni mukainen dokumentti kertoo), mies on vanha ja äänikin murtuu pari kertaa. Muuten vanhus köpöttelee kohtuullisen vetreästi pitkin lavaa viskoen ämpärillä vettä ja ampuen (muoto)vaahtoa eturivien L’Oreal-tukille, jotka ovat selkeästi ”worth it”.
Sitten onkin aika palata lämpiöön, jossa odotellaan kivasti seuraavat neljä biisiä. Kun vihdoin päästään takaisin salin puolelle, jotain on tapahtunut ja jengi on AIVAN pähkinöinä. Syytän tästä Black Sabbathia, sillä nyt mennään vanhoilla standardeilla ja flatulat tussahtelevat penkeiltään!
Pääsemme vihdoin kuvaamaan, ja vaikka meitä on varoitettu, että lavalta voi tulla niskaan ihan ja mitä vaan, aloitan hommat, eikä kestä kuin puoli biisiä, kun saatanan tirehtööri vaahtoaa minut päästä varpaisiin! Kiitti Ozzy…
Ehdin kuitenkin kääntää selkämykseni, eikä tälläkään kertaa tarvitse helistellä vakuutusyhtiölle kameran tiimoilta. Näky on kuin raveissa konsanaan (ne muksujen bileet, ei heppakisat), ja lattia lainehtii vaahdosta ja ties mistä. Eturivi on silti aivan totaalista naantalinaurinkoa ja suorastaan vaatii lisää valkoista letkusta! Hyvää töhinää indeed…
Sitten palataan lämpiöön, jossa missataan vielä muutama biisi, kunnes on aika hakeutua takaisin saliin. Tässä vaiheessa olen jo aivan litimärkä ja paristakin syystä kettuuntunut, ja kun narikka vielä vaatii omaansa, katkeaa kamelin selkä. Settilista ja YouTube kertokoot loppukeikan meiningit.
