Vuodesta 1988 synkistellyt Paradise Lost visiteerasi näillä leveysasteilla ensimmäisen kerran vuonna 1992. Paikkana oli legendaarinen Lepakko. Alla oli silloin uunituore kolmoslevy Shades of God, ja bändin jätkät olivat vain piirun päälle parinkymmenen. Musiikillinen tyyli oli jo tuossa vaiheessa ehtinyt kehittyä Lost Paradisen (1990) töksähtelevästä – mutta, ah, niin ihanasta – death metalista uraauurtavan Gothicin (1991) kautta aavistuksen vähemmän kuoloisiin tunnelmiin.
Mitä pidemmälle 1990-luku ehti, sitä kepeämpiin sfääreihin Lostin tuotanto suuntasi. Tällä vuosituhannella ympyrä alkoi sulkeutua. Yhtye löysi taas raskaamman vaihteen ja Nick Holmes otti jälleen repertoaariinsa rapeat örinänsä. Kymmenisen vuotta sitten uudelleen löytynyt kuolo-ote on kulkenut mukana siitä lähtien.
Ennen Paradise Lostia Ääniwallin lauteilla jyräsi tanskalainen Saturnus. Harvinainen Suomen-vieras vyörytti hienon setin huippuhyvää melodista kuolotuomiota. Vuodesta 1993 laahanneen yhtyeen levyistä ei heikkoa lenkkiä löydy, vaan koko tuotanto on priimaosaston materiaalia. Toisin kuin illan pääbändi, Saturnus ei ole poikennut valitsemaltaan polulta.
Laulaja Thomas Jensenin murinat ovat levyllä erittäin matalaa ja maukasta toimitusta, ja oli ilo havaita, että livenäkin homma toimii täydellä teholla. Viiden massiivisen jyräyksen setti oli alusta loppuun silkkaa korkealaatuisen, kylmien väreiden melodiakuluilla maustetun death/doomin juhlaa. Bändi esiintyi rennosti, mutta intensiteetillä. Näytti siltä, että lavalla nautiskeltiin. Yläfemmoja heiteltiin, ja muutenkin kemiat tuntuivat olevan kohdillaan. Hieno bändi, hieno keikka.
Ja sitten takaisin Halifaxin alakulottajiin. Loppuunmyydyssä Ääniwallissa nähtiin bändi, jolla on tarjota monenlaista melankolista ajoa. Keikan avasi viimeisimmän Paradise Lost -levyn, Ascensionin (2025), muhkea aloitusraita Serpent on the Cross. Illan edetessä kuultiin laaja otanta PL-diskografiasta. Ascensionin upeasti murskaavasta Salvationista leikattiin sujuvasti yhtyeen Depeche Mode -aikakauteen ja Hostin (1999) Nothing Sacrediin.
Jokainen olkoon sen näköinen ja kokoinen kuin on. No, itsestäänselvyyksiä toki. Pakko silti huomioida viiltävien PL-melodioiden mestarin, kitaristi Greg Mackintoshin habitus. On vain hyvä asia, jos pitkällä kuudetta kymmentä käyvä ihminen tarkkailee vyötärönsä ympärysmittaa, mutta Mackintoshin huomattavan laiha olemus pisti silmään. Pitääkö olla huolissaan? Lähes kaksiulotteiseksi kuihtunut ukko oli siinä rajoilla, että olisiko rasvaprosentti jo hitusen liiankin alhainen. Kenties – ja toivottavasti – yliajattelen, ja kaikki on kunnossa.
Paradise Lost on julkaissut väkeviä levyjä jo useamman vuoden ajan. Kypsään ikään ehtinyt bändi on löytänyt oman näköisensä tyylin. Ennustan, että Paradise Lostin osalta radikaalit uudistukset ovat historiaa, ja yhtye jatkaa tasavarmoin ja riskittömin askelmerkein hamaan loppuun asti. Holmes ja Mackintosh tyydyttävät tahoillaan kuolometallinälkäänsä: Holmes Bloodbathin ja Mackintosh Strigoinsa kanssa. Herrojen yhteinen Host-projekti puolestaan kanavoi Paradise Lostin kevyempää ja tummaa poppipuolta.
Helsingissä heikommat palat jäivät jylhien alakulomonoliittien puristukseen. Kaikelle löytyy faninsa, mutta itselleni Lost-keikan haukotushetket koettiin esimerkiksi Believe in Nothingin (2001) Mouthin ja Symbol of Lifen (2002) No Celebrationin aikana. Viimeksi mainitun valinta ensimmäiseksi encore-vedoksi oli hieman erikoinen ratkaisu. Pari viimeistä biisiä kuitenkin korjasivat tilanteen. Obsidian-levyn (2020) goottilainen menopala Ghosts toimi loistavasti, ja keikan paketoi Ascensionin väkivahva death/doom-suruveisu Silence Like the Grave.
Se, mikä oli aikoinaan Lepakossa uusinta uutta, oli nyt setin vanhinta materiaalia. Ennen Shades of Godin Pity the Sadnessiä Holmes totesikin, että he ovat vanhoja miehiä, jotka soittavat nyt vanhan biisin. Tai jotain siihen suuntaan. Settilistalle oli ripoteltu Lostin matkan varrelta tasaisesti tavaraa, ja olikin aivan kuulijasta kiinni, kokiko keikan sillisalaattina vai rikkaana ja raikkaan monimuotoisena kokonaisuutena. Onnistunut keikka veteraaneilta joka tapauksessa, ja yleisö tuntui viihtyvän Ääniwallin illan edetessä yhä lämpöisemmäksi käyvässä hämäryydessä.
Teksti ja kuvat: Tami Hintikka
