20 vuotta sitten näihin aikoihin Diablon noste oli kuumimmillaan. Tuolloin takana oli rattaanpyörän lailla metalliyleisön yli ajellut Eternium-albumi (2004), Lenita Airistokin oli järkyttynyt Maikkarin Levyraadissa Read My Scars -musiikkivideosta ja tuntui olevan vain ajan kysymys, ennen kuin Diablosta tulee se todellinen Iso-D Dannyn tilalle.
Samaan aikaan Diablosta puhuttiin sävyyn, joka tuntuu tätä nykyä lähes koomisen ristiriitaiselta.
Jos 2000-luvun puolivälissä ja nytkin Tavara-asemalla juhlistetun Mimic 47 -albumin (2006) julkaisun aikoihin meni mille tahansa metallifoorumille, MySpaceen, IRC-gallerian metalliyhteisöön tai vaikka metalliaiheiselle IRC-kanavalle (vuodesta 2006 on muuten helvetin kauan aikaa), törmäsi aina samanlaiseen kommenttivyöryyn.
Diablolla oli jo tuolloin vankumaton fanikunta, joille laulaja-kitaristi Rainer Nygård oli ÄIEN ÄIÄ, nuori rumpalipoika Heikki Malmberg vähintäänkin rumpujeesus, kitaristi Marko Utriainen melodioitten mestari ja Aadolf Virtanen oli ehdottomasti koko maan komein Diablo-yhtyeen basisti. ”VOI PERKELE!” raikui kaikkialla ja Diabloa tuntuivat kuuntelevan sellaisetkin ihmiset, jotka eivät muuten tarttuneet vähänkään rajumpaan metallimusiikkiin.
Yhtä kovaan, jos ei vielä kovempaan, ääneen huutelivat kuitenkin ne, joille Diablo oli jonkin sortin kirosana.
Kuvaavaa on se, miten Diablo yritettiin tuolloin lokeroida. Kun yksi sanoi Diablon olevan melodista death metalia, olivat vääräleuat jonossa osoittamassa, ettei bändissä ole mitään death metalia. Jos joku väitti Diablon soittavan groove metalia, sekään ei oikein osunut oikeaan. Näinpä muutaman kerran bändiä kutsuttavan grunge metaliksi. Mitähän helvettiä? Seassa näki puhuttavan metalcoresta, alternative metalista, asennemetallista ja vaikka mistä. Sitten oli se joukko, joka sanoi Diablon olevan junteinta musiikkia, mitä Suomesta on tullut sitten Kotiteollisuuden ja nämä kaverit muistuttelivat, että Diablo on oikeastaan vain jonkin sortin suomirockia, jossa huudetaan vähän päälle.
Ennen kaikkea kärkkäimmät kielet sanoivat, että Diablon kaltaisia bändejä riitti kolmetoista tusinaan ja muistuttivat, että tämä on niin tavallisen tylsää asenneheviä, ettei tätä tasapaksua bändiä muista kukaan parin vuoden päästä.
Diablo herätti siis tunteita vuonna 2006, mutta miltä tämä kaikki vaikuttaa nyt parikymmentä vuotta myöhemmin?
Kun Diablo nousi Tavara-aseman lauteille helmikuussa 2026, huomasin olevani ensimmäistä kertaa ikinä bändin klubikeikalla. Festarikeikkoja olin kyllä kokenut monta, mutta klubikeikat oli tullut taidokkaasti missattua. Samalla huomasin miettiväni sitä, että millaista porukkaa keskiviikkokeikalla Tavara-asemalla oikein oli ja tästä pääsin takaisin tuohon aiemmin heittelemääni ajatukseen siitä, että onko niitä Diabloja oikeasti kolmetoista tusinassa?
Tulin siihen tulokseen, että Diabloja on vain yksi.
Miettikääpä ihan oikeasti, onko muita läheskään tällaisia bändejä Suomessa tai edes maailmalla?
Jos keskitytään nyt juhlistettuun Mimic 47 -albumiin, joka muuten kuuluu bändin parhaimmistoon, on keitos lopulta hyvinkin omalaatuinen. Jotenkin Diablo onnistui aina tuomaan samaan soppaan Deathia, Metallicaa, Rushia ja monia muita esikuviaan, mutta runttaamaan tämän kaiken aina läpi muotoon, joka on vain Diabloa. Diablon teemat surmanluodeista scifin kautta hiihtoon ja kaikkeen tältä väliltä, bändin omalaatuinen melodiakieli, Nygårdin huutojen timantintarkka artikulointi ja bändin rujonkaunis yhteensoitto ei toden totta sovi mihinkään genreen, koska bändin genre on Diablo. Sen huomasi biisi toisensa perään myös Tavara-asemalla, kun bändin tavaramerkkisoundin ansiosta jokaisen kappaleen tunnisti jo intron aikana ja jokaisessa kappaleeessa oli useita erittäin tunnistettavia koukkuja. Diablon jokaisessa kappaleessa on jotain sanottavaa. Niin riffeissä, melodioissa, rytmissä kuin sanoissa.
Ehkäpä juuri tämän takia Diablo onkin aina sekä ihastuttanut että suoranaisesti myös vituttanut ihmisiä. Bändi jakaa aika poikkeuksellisella tavalla kuulijakunnan. Osa kannattaa bändiä lähestulkoon oman henkensä peliin laittaen, moni taas on suorastaan omistautunut muistuttamaan joka välissä, ettei Diablo nyt oikeasti ole hyvä bändi tai oikeastaan edes kunnollista metallia. Tällaisien ääritunteiden saavuttaminen on bändille kuin bändille erittäin kova saavutus.
Diablon nousun päivistä on kulunut vuosikymmeniä, mutta bändi ei (tiettävästi) joudu vieläkään turvautumaan hemohesseihin tai muihinkaan dopingeihin ylläpitääkseen tymäkkää voimaansa. Oikeastaan päinvastoin tuntuu siltä, että bändistä on karissut vuosien varrella ne viimeisetkin turhat kohkaamiset, ja nyt Diablo on Diablo niin hyvässä kuin joidenkin mielestä pahassa. Diablo tietää missä se on Suomen ja maailman paras, ja se uskaltaa myös näyttää sen.
Tavara-asemalla vallitsikin kiihkeä tunnelma. Yleisöstä huudeltiin lavalle, Nygård saattoi hyväntahtoisesti vittuilla takaisin, laulaja-kitaristi iski hymy huulilla tarinaa kappaleiden välissä ja kun seuraava kappale taas polkaistiin käyntiin, jokainen esitetty ohjelmanumero tuntui herättävän yleisössä voimakkaan reaktion.
Sitten päästäänkin siihen ajatukseen, joka itselleni tällaisena ei-muusikkona tulee aina väistämättä mieleen, kun jokin bändi vain on mielestäni ihan saatanan hyvä niin levyllä kuin livenä:
Olisiko Diablo vuosikymmenten aikana ansainnut jopa ENEMMÄN huomiota ja menestystä?
En tiedä, olisiko bändin maanläheisiä jäseniä edes kiinnostanut moinen, mutta kävellessäni ulos Tavara-asemalta, olin vahvasti sitä mieltä, että Diablo olisi ansainnut jo parikymmentä vuotta kiertää Eurooppaa ja Amerikkaa nimenomaan isompien keikkapaikkojen kokoluokassa. Tässä bändissä on yhä kaikki särmikkäät palikat kasassa ja oikeassa järjestyksessä siihen, että siitä olisi voinut tulla vielä paljon tunnustetumpi orkesteri myös maailmalla.
Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Timo Isoaho (katso lisää kuvia täältä)