Näin Kælan Miklan edellisen kerran helmikuussa 2020, kun islantilaistrio kiersi Alcestin kanssa. Piakkoin tuon keikan jälkeen korona laittoi maailman mutkalle ja kaikki pysähtyi. Kovin covid-aika on enää haalea, taakse jäänyt muisto. Kælan Mikla sen sijaan pysyy ja paranee – tosin, koko ajanhan se on ollut loistava.
Islantilaisten vaikeasti määriteltävä musiikki on kuin todentuntuista unta. Post punk, synth punk, darkwave, mitä näitä nyt on. Musiikki on levylläkin upeaa, mutta livenä se pääsee aivan omiin tasoihinsa. Savukone tuuttasi väsymättä usvaa lauteille, kun laulaja Laufey Soffía, basisti Margrét Rósa Dóru-Harrýsdóttir ja kosketinsoittaja Sólveig Matthildur Kristjánsdóttir loihtivat taianomaista musiikillista maisemaansa. Kylmä musiikki huokui lämpöä. Kælan Miklan loitsimisesta olisi mieluusti nauttinut pidempäänkin, mutta illan pääesiintyjä oli aika päästää irti.
Synthwaven synkkää laitaa edustava ranskalainen Perturbator on yhden miehen, eli James Kentin yhtye. Keikoilla Kentin kanssa lavan jakaa kuitenkin rumpali. Ratkaisu, jonka toimivuutta ja tarkoitusta pohdin etukäteen melko kriittiseen sävyyn. Rumpuraitoja täydentäen iskevä kannuttaja alkoi keikan edetessä tuntua lopulta aivan mainiolta ratkaisulta. Jo valmiiksi tiukasti paaluttava musiikki sai liverumpalin myötä vielä ekstrakerroksen jykevyyttä.
Patsastelin Kælan Miklan keikan permannolla, mutta siirryin Perturbatorin vedon ajaksi katsomon yläriviin, kun tilaa oli. Suunnittelin lokaation vain väliaikaiseksi ennen laskeutumistani takaisin lattiatasolle, mutta lopulta koko veto meni mukavasti istuskellen. Näin oli hyvä, sillä sinne avautui koko show.
Perturbator on genrensä isoja nimiä, muttei sen jokainen kappale ole luvalla sanoen aivan kovinta timanttia. Synkkänä ja paikoin lähes militanttina ryskäävä koneistus jää paikoin jumputtamaan lähtötelineisiin. Mutta sen, minkä Perturbator hetkittäin musiikin tenhossa häviää, sen se ottaa valotulituksessa takaisin. Valaistus eli hienosti musiikin rytmissä, ja välillä stroboiltiin sellaisella välkkeellä, että sydän-, epilepsia- tahi muu kohtaus vaani jo kulman takana.
Musiikki iski voimalla, ja ylimmässä rivissäkin tuntui kuin olisi istunut hierovassa tuolissa – matalataajuudet todella potkivat. Jengi oli hyvin mukana. Helsingin kylmillä kaduilla hampaitaan vilautteleva pakkanen oli vaihtunut ryhdikkään synth-veivauksen, tuhdin savun ja sykkivien valojen yhteispeliin. Keskiviikkoinen Kultsa heräsi eloon, käsiä nousi, tanssijalkaa alkoi vipattaa.
Havaintojeni mukaan ensimmäinen isompi innostuminen koettiin Dangerous Days -levyn (2014) Humans Are Such Easy Preyn aikana. Myös Perturbatorin paras biisi, The Uncanny Valleyn (2016) Venger sai erittäin lämpimän vastaanoton, kuten myös saman levyn Neo Tokyo sekä Lustful Sacramentsin Excess. Olihan noita, Perttu-hittejä.
Perturbator muutti Kulttuuritalon yhdeksi suureksi discoinfernoksi ja tamppasi alkutalven kangistamiin ihmisiin liikettä ja lämpöä. Sen elektroninen ilmaisu kanavoi pelimaailman ääniraitaa ja 1980-luvun suurkaupungin varjoisten kujien estetiikkaa. Rumuudesta löytyy kauneutta, dekadenssi resonoi, rikkinäinen neonvalo vilkkuu. Perturbator tarjoili oikein makoisan ja piristävän annoksen tummaa tanssimusiikkia.
Teksti: Tami Hintikka, kuvat: Sami Nurmi
GosT
Kælan Mikla
Perturbator
