Ennen lauantai-iltaa olin ollut Reckless Loven keikalla viimeksi Konneveden työväentalolla keväällä 2010. Samoihin aikoihin debyyttinsä julkaissut yhtye villitsi jo tuolloin live-energiallaan ja tietysti etunenässä laulaja Olli Hermanin lavakarismalla.
Kaksitoista vuotta myöhemmin nämä samat asiat ovat yhä vähintään samalla ellei jopa paremmalla mallilla. Maaliskuun lopussa viidennen albuminsa, mahtavan synthwave-pitoisen Turboriderin julkaissut bändi astui Tavastian lavalle ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen, ja vastaanotto oli sen mukainen.
Reckless Love saapui lavalle Miami Vice -henkisissä valkoisissa puvuissa, osuvasti Thin Lizzyn The Boys Are Back in Town -kappaleen saattelemana. Keikka käynnistyi Turboriderin avaus- ja nimiraidalla, ja setti jatkui loogisesti albumin kahdella seuraavalla biisillä. Bändi olisi aivan hyvin voinut soittaa koko teoksen alusta loppuun! Uudelta levyltä oli valikoitu settiin toivottavan ja jopa yllättävän paljon biisejä, mutta valitettavasti aivan kaikkea ei kuitenkaan kuultu. Viimeiset kolme eli tietysti allekirjoittaneen mielestä ne levyn parhaat jäivät vain toiveeksi, mutta on toki ymmärrettävää, että puolentoista tunnin keikkaan on mahdutettava monta muutakin biisiä.
Niistä illan alkupuolella kuultiin hiljattain Peacemaker-sarjassa julkisuutta saanut Monster sekä debyyttilevyn Back to Paradise, joka sulautui uusien kappaleiden sekaan täysin saumattomasti. Ensimmäiseltä levyltä kuultiin sen lisäksi vain Badass, joka oli jopa odottamaton valinta. Takavuosien hitit ja varmoina encoreina pitämäni One More Time ja Beautiful Bomb eivät kuuluneet settiin lainkaan! Ei sillä, tämä toimi oikein hyvin näin.
Uutta ja vanhaa oli siis tasapuolisesti noin puolet ja puolet. Mikä biisi ikinä lähtikään soittoon seuraavaksi, se sai aina yleisöltä kovaäänisen vastaanoton. Monet osasivat laulaa mukana, ja ainakin pari ensimmäistä riviä hyppivät innokaasti mukana läpi illan. Tupa oli niin sanotusti täysi, vaikka keikka ei myynytkään aivan loppuun. Etenkin Herman viihtyi suurimman osan ajasta aivan lavan reunalla eturivin tuntumassa, ja silloin kun näin ei ollut, mies heitti komeita saksipotkuja tai riehui muualla.
Siinä missä vuonna 2010 Reckless Loven yleisö koostui enimmäkseen hyvin nuorista, jopa alaikäisistä tytöistä, oli Tavastialla katsojien keski-ikä huomattavasti korkeammalla. Toki pari ensimmäistä riviä olivat kovin naisvoittoisia, mutta yleisön joukossa oli yllättävänkin paljon varttuneempaa miesväkeä. Osa näistä oli jopa illan innokkaimpia faneja! Herman naureskeli itsekin ensimmäisen ”paita pois!” -huudon jälkeen, että ”vuosi vuodelta nämä kommentit tulevat yhä enemmän miesten suusta”. Toive kuului yleisöstä illan aikana useaan otteeseen, ja toden totta, aina miesoletetun suusta. Illan päätteeksi pyyntöihin vastattiin lopulta.
Keikan kohokohdiksi osoittautuivat juuri ne Turboriderin biisit — etenkin aivan järjettömän kova Kids of the Arcade sekä Ozzy Osbournelta lainattu, hieman elektronisemmaksi muovattu Bark at the Moon, joka esiteltiin saatesanoilla ”hyvät virheiden metstäjät ja rokkipoliisit, tää on teille”. Jos noinkin legendaarisesta biisistä tehty coveri ei pistä ärsyttämään, on monta asiaa tehty oikein.
Bändin soitto on todella tiukkaa ja koko paketti muutenkin niin sanotusti kasassa, mutta nämä neljä eivät ota itseään ja tekemisiään liian vakavasti. En usko, että illan aikana oli hetkeäkään, etteivät jätkät olisi olleet hymy korvissa. Sama aito ilo ja hyväntuulisuus välittyi katsomon puolelle ja tarttui myös yleisöön.
Välispiikeissä otettiin kantaa myös ”viime aikoina puhuttaneeseen” taustanauhojen käyttöön. Bändi totesi, että olisi vaikea kieltää sellaisten käyttö, kun yhtye julkaisi juuri hyvin kiipparivetoisen levyn, eikä verhon takana todellakaan lymyile mitään viidettä heppua vetämässä näitä osuuksia. Elektronisempien uusien kappaleiden tasapainoksi vedettiin pari vanhempaa biisiä ilman mitään ylimääräistä niin sanotusti raakana ainoastaan rumpujen, kitaran, basson ja laulun voimin.
Jos keikasta voi edes sanoa mitään huonoa, niin sen, että se oli liian lyhyt. Joku heitti baarijonossa ennen soittoa, että puoleentoista tuntiinhan mahtuu näiden koko tuotanto alusta loppuun. No, ei nyt aivan mahtunut! Kun jotkut nimeltä mainitsemattomat bändit vetävät ”uusien levyjen kiertueita” soittaen tuoreilta albumeilta kokonaiset kaksi tai kolme biisiä, on oikeasti nostettava hattua Reckless Loven toiminnalle. Näin se pitääkin tehdä! Uuden levyn tykittäminen lähes kokonaan kertoo myös siitä, että bändi on itsekin ylpeä teoksestaan — ja Turboriderin kaltaisen albumin kohdalla sietääkin.
Tämän jälkeen en odota bändin seuraavalle keikalle menoa kahtatoista vuotta.
Teksti ja kuvat: Elli Muurikainen