Juniper Grave on ollut kasassa vasta kaksi vuotta, joten esikoisenne tuli ulos melko nopeasti. Millainen prosessi Of Hellions and Harridansin valmistuminen oli?
– Biisinteko oli mielenkiintoinen kokemus ja aivan uutta minulle, Sarahille [Frances, basso] ja Shonaghille [Brown, kitara], skottibändin liidilaulusta ja koskettimista vastaava Jenni Sneddon aloittaa.
– Yleensä minä ja Sarah kehitimme jonkin melodian, jota lähdimme rakentamaan koko bändin kanssa. Meillä on yksityinen Youtube-kanava, jonne laitamme idearaakileita toistemme tsekattaviksi, ja sieltä löytyy todella söpöjä – tai siis nolostuttavia – videoita, jotka eivät tule koskaan näkemään päivänvaloa.
– Joo, biisinkirjoitusprosessi oli aluksi aika hulvatonta, mutta nyt se on paljon luontevampaa, koska uskallamme esitellä ideoitamme ihan naamatusten, Sarah jatkaa. – Tämän bändin kanssa työskentely on helppoa, koska tulemme niin hyvin toimeen sekä henkilökemioiltamme että musiikillisesti. Meillä oli studiossa sen verran kappaleaihioita, että pystyimme jättämään biisejä sivuun, jos niiden pyörittely meni liiallisuuksiin.
Levynne on täynnä todella tarttuvia raitoja. Oliko tarttuvuus pääasiallinen tähtäimenne?
– Luulen, että tämä on tulosta siitä, miten lähestymme kappaleitamme. Koska keskitymme ensisijaisesti lauluun, muu musiikki tavallaan kietoutuu sen ympärille, ja ehkä biiseistä tulee siksi tarttuvia. Shonaghilla oli myös kovia riffejä, jotka tukevat laulua todella hyvin, Jenni kehuu.
– Laulujen pohjalta rakennetuissa kappaleissa on jotain erityistä, ja kun sekaan lisätään hassuja riffejä ja mielenkiintoisia bassolinjoja, se tuntuu toimivan meidän kohdallamme erityisen hyvin. Emme ole kiinnostuneita monimutkaisuudesta tai teknisestä suorittamisesta, haluamme vain saada aikaiseksi iskeviä sävellyksiä.
– Joskus yksinkertaisimmat ideat ovat parhaita! Sarah huudahtaa. – Kuten Jenni sanoi, emme halua uhrata tarttuvia sävellyksiä esittelemällä teknistä osaamistamme. Haluamme kirjoittaa biisejä, joiden mukana voi laulaa ja joita nautimme soittaa.
Mitkä artistit ovat suurimpia vaikuttajianne?
– Pidän paljon 1970-luvun rockista, progesta ja bluesista, mutta koko yhtyettämme ovat innoittaneet Dio-aikakauden Rainbow, Blood Ceremony, Jess and the Ancient Ones ja Electric Citizen. Olen myös kuunnellut viime aikoina aivan liikaa Kate Bushia ja Queeniä… Olen varma, että nekin mahtuvat mukaan, Jenni nauraa.
– Jason [rummut] ja Shonagh ovat kovia stoner rock -faneja, ja me kaikki rakastamme 1980-luvun juustoisimpia juttuja. Tämä on niin kamala sekoitus, että sen ei pitäisi missään nimessä toimia, mutta meidän kohdallamme se vain jotenkin pelittää.
Facebook-sivunne mukaan soitatte ”witch rockia”. Mitä se tarkoittaa?
– Termi tuli ystävältämme. Siinä on mukana huumoria, sillä olemmehan me vähän noitamaisia naisia. Omimme sen genreksemme, koska se kuvaa sitä mitä me soitamme: okkultistisilla teemoilla höystettyä naisvaltaista rockia! Kaikki biisimme kertovat naisista ja oudosta, epämääräisellä tavalla ilmenevästä okkultismista, Jenni sanoo.
– En usko, että kukaan meistä harjoittaa noituutta, tai sitten piilotamme sen hyvin. Olen kuitenkin varma, että jokainen meistä olisi palanut roviolla, jos olisimme eläneet 1600-luvulla.
Julkaistu Infernossa 10/2018.