Charon julkaisi toistaiseksi viimeisen albuminsa, Songs for the Sinnersin, melko tarkalleen 20 vuotta sitten. Tuon jälkeen bändi jatkoi eloaan vielä kuutisen vuotta, mutta loppu koitti vuonna 2011 pitkän kitkuttelun jälkeen.
Moni saattoi luulla, että Charon on lopullisesti kuopattu, mutta toisin kävi. Nyt alkusyksystä 2025 bändi nähdään jälleen keikoilla pitkin Suomea. Saattaa myös olla, että Charonilla on myös uutta musiikkia annettavanaan.
Kysymys kuuluukin: Miksi juuri nyt, laulaja JP Leppäluoto ja rumpali Antti Karihtala? Toimivatko vuoden takaiset Poisonblack-keikat, joilla Leppäluoto oli myös mukana laulajana, minkäänlaisena vauhdittajana tälle paluu ajatukselle?
– Olivat nekin keikat eräänlainen sytyke, mutta koko juttu juontuu kauemmaksi ajassa taaksepäin, Karihtala avaa.
– Olin mukana JP:n soolohommissa 2022 konserttisali- ja festarikeikoilla. Siellä havahduin siihen, miten paljon Charonin perään kyseltiin. Kysyin JP:lta, että onko kysely tällaista ihan jatkuvasti. JP komppasi, että kyllä se vaan on.
– Kävin katsomassa Poisonblack-kiertueen Oulun keikan ja katselin, että juma kun tämä muuten vetää porukkaa ja kaikki ovat tosi innoissaan. Siellä oli kunnon poreilua, ihmiset liikkuivat täysillä biisien mukana ja oli hyvä meininki.
Karihtala myöntää, että hän oli aiemmin itse pitkään pienenä jarruna Charonin paluun suhteen.
– Vuosien varrella asia on noussut välillä puheisiin ja olen myöntänyt, ettei ajatus ole oikein maistunut. Mutta nyt tuntui siltä, että jos tämä tehdään, niin se tehdään kunnolla ja se tehdään nyt. Ajoituksen oli vain tunnuttava oikealta.
– Kyllähän pieni koeponnistus tehtiin viime marraskuussa, kun mulla viisikymppiset, Leppäluoto jatkaa.
– Sovittiin Antin kanssa, että vedetään siellä Charonin kanssa muutama ralli. Käytiin kerran niitä treenaamassa, vedettiin keikka ja sehän tuntui ihan saatanan hyvältä. Jos se olisi vituttanut ihan lähtötelineistä lähtien, niin ei olisi lähdetty edes suunnittelemaan enempää keikkoja, mutta toisin kävi ja tässä me nyt ollaan.
Heti kun paluukeikat julkistettiin, oli helppoa huomata, ettei Charonia ole unohdettu. Oikeastaan ikävä bändiä kohtaan tuntui vain kasvaneen, keikat myivät nopeasti loppuun ja innokkaiden joukossa oli todella nuortakin väkeä.
– Mulla on 20-vuotias poitsu, joka syntyi samana vuonna, kun julkaistiin Songs for the Sinners. Kun poitsu oli lukiossa, jengi oli tullut kyselemään ihan ihmeissään, että lauloiko sun isä oikeasti Charonissa? Leppäluoto nauraa.
– Aloin itsekin ihmetellä, että vetoaako tämä oikeasti nuoreenkin väkeen myös? Ehkä tässä on kyse siitäkin, että nuoret on vanhempiensa levyhyllyistä löytäneet meidän levyjä ja kuunnelleet, että mitäs perkelettä tämä nyt on?
– En ollut pitkään aikaa käynyt kuuntelemassa Charon-biisejä Spotifysta, mutta sitten muutamat tutut vinkkasi, että olenko käynyt yhtään katsomassa niitä meidän striimausmääriä viime vuosilta, Karihtala sanoo.
– Oli se ihmeellistä, kun bändi oli ollut poissa viisitoista vuotta, mutta kuuntelumäärät eivät vain olleet tipahdelleet oikein missään kohdassa. Kyllä se pisti ajattelemaan, että ehkä me ollaan joitakin asioita joskus tehty oikeinkin?
Asiat menivät siten kuin piti
Charon oli aktiivisimmillaan 2000-luvun alussa. Aikana, jolloin suomalainen metalli oli kaikkien aikojen kovimmassa nousukiidossa, bändejä ilmaantui joka nurkalta ja lukemattomia kotimaisen metallin klassikoita julkaistiin.
Valtavan vyöryn toinen puoli oli se, että erilaiset genreilmiöt seurasivat toistaan todella nopealla vaihtuvuudella. Se musiikki, joka oli kuumimmillaan yhdellä hetkellä, saattoi olla hieman myöhemmin ikään kuin vanhentunutta. Monet bändit saivat karusti kokea, miten eivät olleet toviin ajankohtaisia, kunnes vuosia myöhemmin taas olivatkin.
– Kyllä itselle on jäänyt vahvasti mieleen se aika vuoden 2005 jälkeen, kun alkoi laskusuhdanne, Leppäluoto muistelee ja sanoo sitten, että Songs for the Sinners oli bändin itsensä mielestä monella tapaa heidän paras albuminsa.
– Oltiin juuri tehty tiukin kokonaisuutemme, mutta jotenkin tällaisen metallin suosio alkoi samoihin aikoihin hieman löpsähtämään. Siinä me jatkettiin sitä kamppailua vielä kuutisen vuotta ja hakattiin päitämme seinään, mutta ei se lafkoja oikein kiinnostanut. Meiltä puuttui sellainen tosi kova vetoapu. Se söi mielekkyyttä tältä touhulta.
Kaksikko myöntää, että loppuaikoinaan Charon kärsi myös sisäisistä ongelmista, jotka eivät ruokkineet hyvää oloa kenelläkään bändiin kuuluneella. Karihtala jatkaa, että aika ajoi hetkeksi Charonista ohi yllättävänkin nopeasti.
– Jotenkin me oltaisiin tarvittu tuolloin edes yksi sellainen todella kova rundi, jotta oltaisiin saatu hyvä uusi levytyssopimus edellisen jälkeen, mutta jotenkin me vaan jäätiin roikkumaan, että kunpa jotain tapahtuisi.
– Sitä vartomista jatkui niin kauan, että oikeastaan bändin olisi pitänyt loppua jo vuosia aiemmin, ennen kuin vuonna 2011 vihellettiin peli lopullisesti poikki. Onneksi teimme sen edes tuolloin, koska muuten olisi saattanut tapahtua meidän charonilaisten väleille niin pahoja tulehtumisia, että ne olisivat voineet olla peruuttamattomia.
Charonin tapauksessa tilanne tuntuu jälkikäteen ajateltuna oudolta. Bändin levyistä pidettiin, sen keikoilla käytiin ja sillä oli vankka, uskollinenkin fanikunta, mutta siitä huolimatta ”se jokin” jäi uupumaan.
Samoihin aikoihin 2000-luvun jälkipuoliskolla moni sellainen bändi sai elämänsä näytönpaikan ja pääsi suurille lämppärirundeille, mutta näistä bändeistä ei juurikaan puhuta enää. Charonin perintö sen sijaan elää yhä vahvana. Tämä osoittaa sen, että aina se hyvä musiikki ei riitä. Joskus kyse on myös kaoottisesta sattuman kaupasta.
– Meillä se isoin hetki jolloin puhuttiin, että nyt ovet ovat auki, oli 2002-2003 aikoihin. Me ollaan naurettu monta kertaa, että käytiin tuolloinkin vain tuulikaapissa pyörähtämässä ja lähdettiin pois, Leppäluoto muistelee.
– Bändillä oli tuolloin älytön draivi päällä, tehtiin ihan perkeleesti töitä ja oltaisiin tarvittu vielä se ihan viimeinen potku perseelle, ja ehkä sitä tuuriakin hieman, jotta hommat olisivat lähteneet vielä enemmän isolleen.
Tämä herättää Leppäluodossa muiston juuri noilta ajoilta. Charon oli keikoilla Moskovassa ja Pietarissa. Tuolloin käytiin muutamia keskusteluja, jotka olisivat voineet muuttaa bändin suunnan.
– Meidän manageri oli sitä mieltä, että nyt pitäisi tehdä JP:stä isosti keulakuva ja panostaa kaikki markkinointi siihen, että mentäisiin täysin JP edellä. Me oltiin niin bändijätkiä, että ajatus tuntui ihan käsittämättömän vieraalta.
– Me oltiin Charon, bändissä oli viisi jätkää ja that’s it. Me vähän kuin naurettiin tuo ajatus hiljaiseksi. Ja taidettiin nauraa monta muutakin ideaa. Se oli meidän tapa tehdä asioita, tai olla tekemättä, eikä asiasta enää keskusteltu.
Charonin tullessa toistaiseksi tiensä päähän vuonna 2011, päätös oli Karihtalan ja Leppäluodon mukaan kaikkea muuta kuin helppo.
– Kun vedettiin mökillä päät täyteen viinaa ja lopetettiin bändi, se tyhjyyden tunne oli järjetön, Leppäluoto myöntää.
– Ajoin seuraavana päivänä kotiinpäin pienissä kohmeloissa ja tunsin kyllä helpotusta, mutta samalla yksi elämä oli kuopattua tuon ratkaisun myötä. ”Mitähän tässä tuli oikein tehtyä?” ”Tehtiinkö me nyt varmasti oikea ratkaisu?” Kaikkemme oltiin yritetty, mutta silti sen lopullisen ratkaisun äärellä epäilykset iskivät päälle.
Leppäluoto alleviivaa, että ihan kuten elämässä yleensä, ei Charoninkaan tapauksessa mikään koettu ollut turhaa.
– Siis tosiasiahan on, että minäkin olen elämässäni suurin piirtein kaiken velkaa tälle yhtyeelle. Olen oppinut niin paljon musiikista ja elämästä niiden vuosien aikana, jotka vietimme yhdessä Charonin kanssa, ettei sen kaiken merkitystä voi millään edes mitata. Loppu ei ollut kaunis, mutta monet koetut asiat ovat äärimmäisen merkittäviä.
Millä tavalla Charon suhtautui siihen, kun bändi ikään kuin ”melkein lähti” kunnolla, mutta ei sitten kuitenkaan? Jäikö raahelaiseen mielenmaisemaan painamaan minkäänlaista katkeruutta kaikesta?
– Me saatiin Charonissa paljon enemmän kuin uskallettiin ikinä toivoa. Jo ensimmäisestä Sentenced-lämppärirundista ja Tavastia-keikasta asti ajateltiin, että annettiinpa raahelaisille paljon, Karihtala sanoo.
– Enkä tiedä olisinko itse edes kestänyt enempää, Leppäluoto jatkaa rumpalitoverinsa ajatusta.
– Minusta ei olisi välttämättä tuossa iässä, ajassa ja hetkessä edes ollut käsittelemään mitään suurempaa suosiota. Mustahan olisi saattanut tulla ihan mulkku. Tai siis vielä mulkumpi, hah hah!
Täyttä bändielämää
Charon tunnettiin jo kuumimpina vuosina bändinä, joka todellakin osasi panostaa levyihinsä täydellä innolla, mutta yhtälailla se otti kaiken irti keikoista ja kiertue-elämästä kuin bändi olisi aina elänyt kuin viimeistä päivää.
– Muistan aina sen hetken, kun Downhearted (2002) nousi listoille, myös Little Angel nousi sinkkulistalle ja päästiin ensimmäistä kertaa oikein kunnolla pyörimään festareille ja ajelemaan pitkin maakuntia, Karihtala muistelee.
– Siinä oli koko ajan hurja nousukiito päällä, keikoilla riitti porukkaa ja me ei edes mietitty, että tuleekohan keikalle ketään. Oltiin tosi itsevarmoja, bändi oli hirmu tikissä ja soitto kulki. Tämä alkoi jo ennen festareita kevään rundilla 2002, joka hitsasi bändin lopullisesti yhteen. Koko tuo vuosi oli monella tapaa yhtä lentoa.
Jopa hurjimpina vuosinaan Charon piti kiinni periaatteesta, että keikat oli hoidettava hyvin, oli mikä oli.
– Toki sitten kun heitettiin vapaalle ja löysättiin käsijarrua, niin kyllä tämän porukan kanssa tiesi, mitä siitä seuraa, Karihtala hekottelee ja sanoo, ettei kaikkea tapahtunutta ehtinyt aikoinaan edes täysin sisäistämään.
– Kyllä ne kaikki reissut tekisi uudelleen, vaikka välillä sieltä tuli vähän itku kurkussa kotiin, Leppäluoto naurahtaa tuolloisia krapuloita voivotellessaan.
– Ne juhlat alkoivat heti, kun pellit lakkasivat soimasta. Se oli sellaista leirielämää. Bussilla pitkin Suomea, jos tuli vastaan joku lampi missä uida, niin siinä uitiin. Päästiin keikkapaikalle, soitettiin keikka, hotellissa juhlimista ja seuraavana päivänä sama uudelleen alusta. Kyllä se oli ihan sitä aikaa ja täyttä elämää siinä iässä.
Karihtala matkaa muistoissaan jopa vielä taaemmaksi, aina Tearstained-albumin (2000) aikoihin asti.
– Oltiin äänitetty levyä Raahessa Juha Matinheikin kanssa. Sitten minä, Teemu ja JP oltiinkin matkalla pienellä bussilla Helsinkiin viimeistelemään levyä. Käytiin tuhottoman räntäsateen keskellä pysähdyspaikoilla grillaamassa makkaraa ja koska puita ei ollut, tulet sytyteltiin vessapaperilla ja pelkkä satojen kilometrien matka oli jo kokemisen arvoinen.
– Finnvox-studio oli tietysti meille ihan tarunhohtoinen paikka. Varsinkin Mikko Karmilasta oltiin kuultu paljon tarinoita ja mies oli työssään ihan kuningas. Karmila alkoi tehdä miksausta meidän levylle ja tietysti me juntit Raahesta oltiin tuotu mukanamme kelanauhuri ja koko levy oli tallennettuna kela”kakulle”.
– Yöpaikkaa meillä ei tietenkään ollut, joten nukuttiin kolme yötä Finnvoxin kahvilan sohvilla ilman makuupusseja. Se ei todellakaan ollut ok kaikille niille, jotka siellä päivisin olivat hommissa. Me valvottiin siellä sohvilla ja juotiin yötä päivää kahvia ja kaljaa, eli aivan karmeaa touhuahan se oli samalla, kun muut yritti tehdä töitä.
– Aina kun Mikko oli saanut jonkin kappaleen miksattua, se tuli sinne kahvioon, otti kahvikupin ja pyysi tsekkaamaan biisin. Me lähdettiin juoksulla kuuntelemaan ja oltiin aivan hämmästyksissä, että miten tämä meidän musa voikaan kuulostaa näin hyvältä? Se oli sellainen kulminaatiopiste sille, miten Charonin soundi muuttui isommalleen.
Omalaatuinen symbioosi
Tulevat keikat ovat tietysti pistäneet kaikki charonilaiset käymään läpi vanhaa tuotantoaan. Osa ei ollut pitkään aikaan kuunnellut bändin levyjä lainkaan, ja vanhan musiikin verestäminen toi eteen myös yllätyksiä.
– Kyllä minä ihmettelin ihan kauttaaltaan, että miten me ollaan niin nuorina sälleinä osattu ajatella levyjä tuollaisina kokonaisuuksina ja toisaalta miettiä ihan pienimpiäkin soitannollisia ratkaisuja tosi huolella, Leppäluoto sanoo.
– Oma poitsu sai havahtumaan tuohon jo ennen tätä meidän paluuta. Se melkeinpä pakotti kuuntelemaan meidän biisejä, että kuuntele nyt ihan oikeasti tätäkin. Siinä ihmettelin monia sovituksia, laulumelodioita ja kaikkia yksityiskohtia, että kyllä, onhan se aikamoista, ja että meillä oli oikeasti jo aikoinaan tosi omanlainen soundi.
Karihtala jatkaa tätä ajatusta toteamalla, että vaikka Charonin kappaleissa on paljon todella kiinnostavia jippoja, suurin osa niistä on tehty liikoja miettimättä tai hieromatta. Bändi toimi aina vahvasti intuition vallassa.
– Ne lopulliset sovitukset saattoivat olla treeniksellä äänitettyjä kasettidemoja, joita me lähdettiin sitten studiolle äänittämään. Ne kasetit olivat ihan pelkkää pierua, mutta me tiedettiin jokainen omat osuutemme, Leppäluoto lisää.
Ihan erityisesti Karihtalan mieleen nousi se tapa, jolla Charon aikoinaan sävelsi kappaleita ja varsinkin lauluraitoja.
– Meillä oli biisipohja, jossa oli säkeistöt ja kertsit, ja tuo pohja me annettiin JP:lle, jotta se pystyi tekemään siihen laulut. Charonissa kitaristit eivät tehneet laulusovituksia tai -melodioita, vaan se oli täysin JP:n hommaa.
– JP toi sen viimeisen laakerinlehden meidän sopan päälle. Siinä me sitten äimisteltiin, että biisihän tuntui ihan eri biisiltä laulujen myötä. Osin tuo johtui varmasti siitä, että Jassella (von Hast, kitara) ja Pasilla (Sipilä, kitara) oli oma tapa tehdä metallipohjaisia ratkaisuja, kun taas JP oli ihan out of the box tuosta maailmasta.
Karihtala luettelee, että joskus JP:n laulusovituksissa oli mukana hieman Faith No Morea, toisinaan enemmän The Cultia ja välilllä jopa Kentiä, joita muut bändin jäsenet eivät aluksi välttämättä niinkään kuunnelleet.
– Nyt kun noita levyjä kuuntelee, niin meidän raskaudessa oli aina jo lauluissa sellaisia jänniä pop- ja rock-elementtejä. Luulen että se oli yksi sellainen tekijä, joka teki Charonista Charonin, eikä me kuulostettu muilta.
Leppäluoto muistelee Downhearted-albumin äänityksiä, jotka olivat bändille varsin viattomia aikoja.
– Me demoteltiin viikonloppuisin Raahessa biisejä ja sain treeneistä aina kasetin matkaan Tornioon, missä olin opiskelemassa. Opiskelijakämpässä pistin kynttilät palamaan ja mietin siellä laulumelodioita biiseihin.
– Ei siellä ollut mitään keinoa äänittää mitään lauludemoja, joten ulkomuistista ne menivät sitten levyllekin. Olin kirjoitellut sanoja ylös ja niiden sanojen perusteella muistin melodiat. Vasta Little Angel oli sellainen kappale, että sain siitä jonkun version ennakkoon talteen välttävillä ProTools-välineillä Oulussa, mutta aika kotikutoista sekin oli.
Tässä kaikessa Charon erosi monista muista aikalaisistaan. Myös Charon luettiin goottimetalli-bändien joukkoon, mutta kyse ei ollut vain siitä. Mitä pidemmälle bändin kaari eteni, sitä rokkaavammaksi sen metalli muuttui.
Lopulta bändi ei ollut kovin goottia musiikiltaan tai sanoituksiltaan, vaan oli löytänyt oman soundinsa ytimen.
– Jo Tearstainedin jälkeen me alettiin olla enemmän rock- kuin metallibändi, Karihtala summaa ja lisää, etteivät esimerkiksi bändin kitarasoundit olleet kovin täyteen ahdetut, vaan soivat paljon maltillisemmin.
– Oon toki itsekin ollut aina sellainen, että penskana kuuntelin Carcassin ja Deiciden rinnalla yhtälailla Duran Durania ja Bon Jovia, joten jostain tämän kaiken seasta se Charoninkin omalaatuinen symbioosi varmasti löytyi. En ole koskaan sylkenyt minkään musiikin päälle. Tykkään ihan yhtälailla isoista kertseistä ja raa’asta ilmaisusta.
Nyt nautitaan hetkestä
Yksi asia tulevissa keikoissa on saanut charonilaiset ihan tosissaan havahtumaan siihen, miten pidettyä yhtyeen tuotanto on: Charonin someissa järjestetty kysely keikkojen settilistan suhteen karkasi täysin lapasesta.
– Kyseltiin jengiltä top3-biisejä, että mitä haluaisivat kuulla keikoilla, ja se hajonta oli ihan mieletön, Karihtala hämmästelee ja sanoo, että kovin montaa kappaletta ei ollut, joita ei olisi toivottu kertaakaan.
Ihan liikaa tulevien keikkojen settilistoja kaksikko ei lähde spoilailemaan, mutta onhan sitä nyt muutama teaseri pudoteltava sen suhteen, mitä veisuja bändin tuotannosta on mukaan poimittu.
– On varmasti ihan ensimmäisiä kertoja, kun soitetaan eräs kappale Songs for the Sinnersilta? Leppäluoto miettii ja Karihtala oikaisee, että bändi on peräti yhden kerran soittanut kyseisen kappaleen levyn julkkarikiertueella.
– Sen on saanut huomata, että kaikissa meidän kappaleissa on jokin oivallus. Ne on sellaista elämän filminauhaa meille itsellemme. Vaikka oltaisiin miten monta kertaa esitetty tietyt hitit, niin ne sykähdyttävät nyt jopa ihan eri tavalla, kun aikaa on kulunut. Kaikkiin niihin liittyy jokin pieni tai jopa isompi tarina meidän omasta elämästä.
Leppäluoto kertoo kiinnittäneensä ihan erityisesti huomiota siihen, miten parikymmentä vuotta ovat muuttaneet häntä laulajana. Leppäluoto on laulanut tässä välissä monenlaista musiikkia soolo- ja Harmaja-musiikista Elämäni biisi -esityksistä Yö-solistiuden kautta lukuisiin vierailuihin, ja kaikki kokemukset ovat jättäneet jälkensä.
– On tässä saanut muistella sitä, millaisella ”tekniikalla” sitä aikoinaan veti Charonin keikkoja. Se oli ihan silkkaa huutamista, tosi kuluttavaa äänelle, ja meidän biiseissä on muuten aika paljon tilaa paremmille tulkinnoille.
– Nyt tästä pystyy nauttimaan ihan eri tavalla, kun tekniikkaa ja syvyyttä on hallussa sen verran paljon, ettei yhtä biisiä laulaessa tarvitse miettiä, että mitenköhän seuraavasta biisistä selviän.
Polttavin kysymys Charonin paluussa keikkojen rinnalla on se, ovatko ovet täysin suljettu uuden musiikin suhteen?
Tähän aiheeseen Leppäluoto ja Karihtala vastaavat salamana: Kokonaan uusi Charon-kappale Fall of Angels julkaistaan keskiviikkona 27. elokuuta, ja se tullaan kuulemaan myös tulevilla keikoilla.
– Fall of Angels -kappaleen julkaisusta alettiin keskustella bändin kesken helmikuussa, että mitäs jos julkaisisi yhden kappaleen ikään kuin promotoimaan tulevaa kiertuetta ja samalla se olisi myös kiitoksena kuulijoille, Karihtala kertoo.
– Ranka Recordsin Riku innostui ehdotukseeni yhteistyöstä ja asiat etenivät nopeasti tuotantovaiheeseen. Ajatus sai lisäkierrettä, kun kappaleen aihio löytyi Jassen vanhojen demonauhojen joukosta. Siellä on siis kaikuja reippaan parin vuosikymmenen takaa päivitettynä vuoteen 2025. Tunnistettavaa Charonia, siis.
– Työskentelyn tavoissakin hypättiin tuonne menneeseen ja kappaletta sovitettiin vanhan ajan tyyliin. Mikä parasta, mukaan tuotannon loppupäähän saatiin loistavaa työtä tehneen äänittäjä Juhis Kauppisen lisäksi myös Mikko Karmila ja Mika Jussila. Oli suuri kunnia oli saada tämä aikoinaan Charon-soundissa pitkään mukana ollut kolmikko mukaan!