Videopelit leimattiin vielä 1980- ja 1990-luvuilla lähinnä lasten harrastukseksi. Valmistajat kuten Nintendo, Sony ja Microsoft ovat kuitenkin pitäneet sittemmin huolen, että pelaajat ikään katsomatta ovat päässeet kokemaan elämää suurempia ulottuvuuksia niin tietokoneiden kuin konsolien ääressä.
Ei ole ihme, että muusikot käyttävät kiertueillaan paljon aikaa juuri pelaamiseen. Kun keikat on soitettu ja matka käy kohti seuraavaa esiintymispaikkaa, on enemmän sääntö kuin poikkeus, että kiertuebussista löytyy laitteita, joiden avulla kiertämisen tylsyyttä on helppo paeta pelimaailmoihin.
Inferno houkutteli kansainvälisen joukon metallimuusikoita kertomaan, mikä heidät sai koukuttumaan pelaamiseen, mitkä pelit ovat tehneet heihin suurimman vaikutuksen, millaisia ovat heidän ikimuistoisimmat pelikokemuksensa ja miten pelit ovat vaikuttaneet heidän musiikkiinsa.
FELIX BOHKE (EDGUY, AVANTASIA)
”Pääsin tekemisiin pelien kanssa ihan varhaisella Atarilla, jossa oli muutama ohjain ja joystick. Ette voi uskoakaan, miten paljon saimme aikaa kulumaan jonkin Pong-tenniksen parissa. Myöhemmin saimme veljeni kanssa joululahjaksi kasibittisen Nintendon, ja pelkkä Super Mario riitti haastamaan meitä kuukausi toisensa perään. Saatoin olla jo nukkumassa ennen kouluaamua, kun veljeni tuli herättämään minut päästyään jonkin vaikean kentän viimein läpi. Sitten valvoimme uusien tasojen kanssa aamuun asti.
Konsolien sijasta pelasin seuraavaksi paljon tietokoneilla. 286:n Wing Commander vei minut mennessään, enkä edes tajunnut koneen olevan ihan liian hidas sen pyörittämiseen. 486 räjäytti tämän suhteen tajuntani!
Ensimmäiset Wolfenstein- ja Doom-pelit saivat meidät sekoamaan täysin. Pelasimme niitä kavereiden kanssa päivät ja yöt läpeensä. Kerran pelasimme Doomin moninpeliä kaverini kanssa ja pääsin yllättämään hänet selän takaa. Kaverini suuttui ”kuolemastaan” niin paljon, että paiskoi huoneensa tuolit ja pöydät tuhannen palasiksi.
Jossain vaiheessa sain tarpeekseni tietokoneitten kanssa säätämisestä. Varsinkaan järkihintaiset läppärit eivät koskaan pyörittäneet pelejä, joita halusin oikeasti pelata. Siirryin siis takaisin konsolien pariin ja hankin ensin Xbox 360:n ja sittemmin Xbox Onen.
Olen ollut Star Wars -fani niin kauan kuin muistan, joten rakastan avaruuspelejä! Jo Wing Commander -sarja antoi tähän himoon tyydytystä, mutta myöhemmät Star Wars- ja Star Trek -pelit on tullut hakattua läpi.
Toinen suuri rakkauteni on ollut roolipelit kuten The Elder Scrolls: Skyrim ja Fallout-sarja. Roolipeleillä on nykyään tapana paisua hieman liian massiivisiksi, enkä jaksa aina keskittyä tuntikausia kestäviin tehtäviin, mutta avoimet maailmat ja niiden mahdollisuudet jaksavat hämmästyttää kerta toisensa jälkeen.
Kolmantena on pakko mainita Grand Theft Auto V. Sen sairaan väkivallan hauskuus saa joskus epäilemään omaa mielenterveyttään! GTA-peleissä on sekoilun vastapainoksi oikeasti vaikuttavia juonenkäänteitä, mutta toisinaan on mahtavaa vain pistää kaikki paikat kappaleiksi ja teurastaa koko kaupunki.
Loppupeleissä kaipaan peleiltä hyvää tarinaa. Jos pelin juoni vie mukanaan ja haastaa minut tarpeeksi kovakouraisesti, jaksan käyttää niihin satoja tunteja. Tässä mielessä pelit ovat koko ajan matkalla minua kiinnostavampaan suuntaan. Esimerkiksi virtuaalikokemuksille vain taivas on rajana.”
HENRI ”TROLLHORN” SORVALI (MOONSORROW, FINNTROLL)
”Koska tietokoneella pelaamista pidettiin kotonamme lähinnä turhakkeena, vietimme 80-luvulla aikaa naapureidemme luona heidän Commodore 64 -koneillaan pelaten. Myöhemmin meillekin päätyi käytetty Atari ST, josta siirryimme 90-luvun alussa PC-puolelle. Varsinaisen peliharrastukseni sanoisin alkaneen 90-luvun puolivälin jälkeen, kun pääsin laajemmin sisään tähän ihmeelliseen maailmaan. Enkä ole tainnut vieläkään päästä sieltä pois!
Erityisiä suosikkejani ovat aina olleet fantasiapohjaiset rooli- ja strategiapelit. Myös seikkailupelit on olleet lähellä sydäntäni. Warcraft-sarjan suuri fani olen ollut yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Sen ehdottomasti tärkeimpänä pelinä mainittakoon World of Warcraft, jonka parissa olen viihtynyt jo kaksitoista vuotta, myös pelin ulkopuolella. Myös Baldur’s Gate -saagan pariin on pakko palata uudestaan vuosi toisensa jälkeen.
Tarkoitukselliset retropelit on suurimmaksi osaksi köyhää ja helppoa tribuuttia, kun resurssit ja osaaminen ei riitä kunnollisiin peleihin. Se, että vanhat pelit toimivat erinomaisesti myös remasteroituina, kertoo tämän päivän pelitarjonnasta liikaakin. Välillä tuntuu, että kaikki nykypelit on joko laskelmoitua EA-huttua [viittaa amerikkalaiseen Electronic Arts -yhtiöön] tai pennin retropikselinvenytystä. Itselleni iskee sekä vanhat että uudet pelit, mutta on myönnettävä, että liian moni uusi peli sortuu joko turvalliseen riskittömyyteen tai muuten vain kaikkia – eli ei ketään – miellyttävään lähestymistapaan.
Jotain harrastuksestani kertoo se, että suunnittelimme ystäväni ja hovitatuoijani, Damnation Inkin Ronin kanssa koko toisen jalkani polvesta alaspäin kattavaa tatuointikollaasia eri suosikkipeleistäni. Pääsimme vihdoin aloittamaan sen tekemisen muutamia vuosia takaperin!
Suurin osa Finntrollin levyistä ammentaa musiikillisesti pelimaailmasta, ja onhan joskus käynyt niinkin, että sylttytehtaalla on käyty vahingossa, tai ehkä vähän tahallaankin, lainailemassa. Tämän lisäksi työskentelen ammatikseni pelisäveltäjänä, mikä luonnollisesti hämärtää rajaa entisestään. Pelimusiikki on yksi suosikkigenreistäni, joten sen päätyminen vaikuttimeksi omiin sävellyksiini on enemmänkin sääntö kuin poikkeus.”
JAKKE VIITALA (CRIMFALL)
”Varhaisimmat pelikokemukseni liittyvät vahvasti elektroniikkapeleihin. Monet matkapahoinvoinnit tuli nautittua auton takapenkillä Donkey Kongin ja kumppanien seurassa. Joskus kymmenen vanhana vanhemmat hommasivat viimein Amiga 500:n, ja siitä se pelaaminen alkoi ihan tosissaan.
Parhaimmat muistot sijoittuvat ehdottomasti lapsuuteen, jolloin kokoonnuttiin kaveriporukalla pienen putkinäytön ääreen ja jauhettiin jotain Buggy Boyta Amigalla. Yksi pelasi ja muut katsoivat. Myöhemmässä vaiheessa samalla porukalla siirryttiin pelaamaan Slicks ’n’ Slidea 486:lla. Yhdellä näppiksellä tietty!
Vanhoihin peleihin liittyy muutenkin paljon muistoja. Silloin pelejä oli tarjolla vähemmän ja niitä hakattiin paljon riippumatta siitä, mitä sontaa ne oli. Vaikka pelaankin nykyään pääsääntöisesti uudempia pelejä, niihin ei tule luotua ”kertakäyttöisyytensä” vuoksi välttämättä semmoista sidettä kuin aikoinaan.
Nykyisistä pelisarjoista Battlefield on lähimpänä sydäntäni. Sarjan jokaisen julkaisun tuntuma ja fiilis on säilynyt pitkälti samana, joten uuden räiskinnän omaksuminen on aina tutun turvallista. Tukholmalaisen Dicen äänituotanto taas on aivan eri levelillä kuin muilla. Välillä, kun jaksan kaivaa ratin komerosta, Colin McRae: Dirt -sarjan rallihuristelut tarjoavat parasta shittiä mitä rahalla saa. Vaikka Skyrimin ja Civilcationin kaltaiset eepokset on asennettuna, ne on perheelliselle ihmiselle turhankin massiivisia kokonaisuuksia ja jäävät helposti kesken, jolloin kynnys palata pelin pariin on aina suurempi.
Jos yksi suosikki on pakko nimetä, niin sanoisin, että NHL 95 oli ilmestyessään aivan mieletön tapaus. Graffat ja fyssat oli täysin aitoja, ja peliin pystyi luomaan jopa oman joukkueen vaikka kavereista. Realistisuuden sai lyötyä tappiin tekemällä omaa nimeä kantavan sentterin, jonka lämäri on parempi kuin itsellään Gretzkyllä… Luonnollisesti.
Omaan musaan tulee otettua vaikutteita tiedostamatta tai tarkoituksella vähän joka suunnasta. On siis hyvinkin mahdollista, että peleistä on tullut jotain matkaan. Toisaalta osa nykyisestä pelimusasta on rakennettu palasista ja layereistä, jotka muodostavat kappaleen vasta adaptoituessaan pelitapahtumiin. Eli kappaleet teemoineen ja rakenteineen eivät ole perinteisesti ajateltuna ”kuuntelukelpoisia”, vaan ne ovat enemmänkin dynaamisia kokonaisuuksia. Osittain tästä syystä uudemmissa peleissä ei välttämättä ole niin tunnistettavaa tematiikkaa kuin vuosia sitten.
Poikkeuksiakin tietysti löytyy. Esimerkiksi Henun [Henri Sorvali] pakkosoittama World of Warcraftin soundtrack on puhdasta neroutta ja hyvin lähellä elokuvamusiikkia. Sieltä olen ehkä saattanut jotain joskus varas… lainata.”
CINDERGRIN (TRUE BLACK DAWN)
”Kun mietin pelaamista, ensimmäisenä tulee mieleen naapurin luona Pohjanmaalla pelattu Pong. Ensimmäisenä omana pelikoneena toimi C64, jonka isäni osti käytettynä työkaveriltaan. Lopetin harrasteen vuonna 1993 myytyäni Amigan pois, kun silloiset pelit ja niiden yksioikoisuus alkoivat kyllästyttää.
Palasin pelaamisen pariin vuonna 1998 hankkiessani hetken päähänpistosta Playstationin. Tuota voi pitää pisteenä, jolloin harraste alkoi laajemmin. Siihen vaikutti pitkälti pelien aikuistuminen ja tarinoiden kehittyminen. Mieleenpainuvimpia esimerkkejä tuolta ajalta ovat Silent Hill ja Legacy of Kain: Soul Reaver.
Pelikulttuuri on kehittynyt kahden vuosikymmenen aikana roimasti, mutta valitettavasti pelit nähdään edelleen lapsille suunnattuina, siitäkin huolimatta, että pelaajien keski-ikä on nykyisin 30 vuoden paremmalla puolella. Tämä vaikuttaa suoraan siihen, että niissä ei voida vieläkään käsitellä asioita yhtä vapaasti kuin elokuvissa ja kirjallisuudessa. Ehkä vanhakantaisesta ajattelutavasta päästään jonain kauniina päivänä eroon ja heitetään ne vääristävät Nintendo-lasit romukoppaan. Pelit voivat tarjota yhtä syvällisiä kokemuksia kuin kirjat ja elokuvat, vaikka nuoremmat viihteenalat tavataan nähdä jotenkin vähemmän merkityksellisinä.
Kuten elokuvien ja kirjallisuudenkin puolella, pelien parissa harrastettani hallitsee kauhu. Olen kiinnostunut enemmän tunnelmasta ja syvällisemmistä teemoista kuin kevyestä viihteestä ja aivottomasta toiminnasta. Mitä mieleenpainuvampi ja ankeampi kokemus, sitä parempi.
Esimerkiksi Silent Hill 2 on kutkuttavan häiritsevä peli, jonka pelaamisesta ei tule hyvä mieli. Symboliikkaan nojaava tarinankerronta ei alleviivaa vaan jättää tulkinnanvaraa. Myös seksuaaliset viittaukset olivat aikoinaan ennenkuulumattomia. The Last of Us taas on yksi niistä harvoista peleistä, joiden hahmoista alkaa välittää. Pelissä on harmaasävyisen dystopinen maailma, jossa mikään ei ole mustavalkoisesti hyvää tai pahaa. Bloodborne on toinen tulkinnanvaraa jättävä pelikokemus, jonka kaikki yksityiskohdat palvelevat suurempaa kokonaisuutta hienovaraisesti taustalla muhivista mysteereistä vihjaillen. Lovecraft-henkinen tarina, haastavuudesta seuraava tyydytys ja se, kuinka peli aktiivisesti rankaisee hektisiä pelaajia, pisti sydämen sykkimään suuresti.
Nykypäivänä indiet tarjoavat kiinnostavampia kokemuksia kuin useimmat isojen pelitalojen julkaisut. Viime ajoilta voisin suositella seuraavia: What Remains of Edith Finch, Little Nightmares, Hellblade: Senua’s Sacrifice ja SOMA.
Käytimme O.B.C.-kokoelman [O:n, True Black Dawnin ja Enochian Crescentin vuonna 2005 ilmestynyt split-albumi] kappaleissa sampleja sekä kauhuelokuvista että Silent Hill -peleistä. Myös julkaisun outroon on otettu vaikutteita kyseisestä pelisarjasta. Kauhu kaikissa muodoissaan antaa minulle niin visuaalisen kuin sanoituksellisen puolen vaikutteita. Genren elokuvien ja pelien soundtrackit pyörivätkin soittimessani enemmän kuin mikään muu. Niiden ohella keräilen myös pelitaidekirjoja.”
MARKO ANNALA (MOKOMA)
”Elektroniikkapeleistähän se pelaaminen aikoinaan alkoi. Vanhempani ostivat niitä minulle ja sisaruksilleni joululahjoiksi ja ne ovat edelleen tallessa. Donkey Kong löytyy ainakin.
Konsolipelaamisen aloitin ekasta Playstationistä. Hankin sen aika lailla heti, kun se tuli Suomen-markkinoille. Sen jälkeen olen ostanut uuden PS-konsolin heti ilmestymispäivänä. PS3-konsoleita jouduin hankkimaan jopa kaksi, sillä kävelemistä opetellut poikani kusi ensimmäisen sisään!
Eniten olen pitänyt kauhu- ja selviytymispeleistä sekä juonellisista toimintapeleistä. Varhaiset Resident Evilit ja Silent Hillit ovat jättäneet sieluuni pysyvän jäljen. Uudemmista peleistä olen ollut vaikuttunut Unchartedeista, The Last Of Usista ja Horizon: Zero Dawnista. Viime vuonna kului eniten aikaa Dark Souls 3:n parissa.
Silent Hill -sarjan pelejä kävin pelaamassa erään ystäväni kanssa sessioina hänen sukunsa mökillä. Olimme mökillä niin kauan, että peli oli tahkottu loppuun. Keskeytimme pelaamisen vain nuudelien ahmimisen ja vähäisen nukkumisen ajaksi. Erään tällaisen pelisession katkaisi ystäväni sukulaismiehen yllätysvierailu. Säikähdimme ihan helvetisti, kun ulko-oveen koputettiin juuri kesken jännittävän pelisession.
Huvittavin yksittäinen pelikokemus juontaa juurensa Dark Souls 3:een. Koska olin uusi DS-pelisarjalle, en tiennyt kaikkia pelin hienouksia, ja koska tapanani ei ole katsoa gameplaytä Youtubesta, kukistin pelin ensimmäiset bossit tikarilla ja fat rolling päällä. Abyss Watchersien tappamiseen kului aikaa kahdeksan tuntia. Myöhemmin pelasin ystävien kanssa ja he nauroivat minut pihalle huomatessaan, etten ollut päivittänyt aseitani ja rullailin menemään kankeasti.
Pidän siitä, että pelimaailma haastaa minua. En kaipaa retroa. Mutta tähän on varmasti syynä sekin, etten nuorempana pelannut Nintendoa tai muita vastaavia pelejä. Pojallani on Nintendo Wii U, ja hauskahan se on ollut katsoa sivusta hänen nautiskelevan retrommastakin pelaamisesta.
Peleissä on pääsääntöisesti niin upeaa musiikkia, että sekin on varmasti vaikuttanut omaan musaani, kuten mikä tahansa kuulokokemusta hivelevä. Resident Evilin save roomien rauhallinen musa, joka paljastaa pelaajalle heti oven avaamisen jälkeen hänen olevan turvassa, on vaikuttanut psyykeeni.”
SANTERI KALLIO (AMORPHIS)
”Varhaisimmat peleihin liittyvät muistikuvat ovat jostain 80-luvun alun Viking 4:n ja Finnjetin pelikonehuoneista. Sittemmin himasta löytyi Simon muisti-koordinaatiopeli, jota voi kai jo pitää jonkin sortin pelikonsolina. Jostain reissusta mulle jäi mukaan myös Romtecin Alien Invaders, joka oli käsikantoinen Space Invaders -klooni. Ala-asteen alussa pelattiin Nintendo Game & Watch -palomiespeliä ja vähän myöhemmin tietysti Donkey Kongia.
Tietokonepuolen ensimmäiset muistikuvat ovat kannettavan Kaypro 4 -koneen tekstipohjainen Ladder, joka oli näppäimistöllä pelattava, todella koukuttava hyppelypeli. Myöhemmin meille tuli eräänä jouluna Philipsin Videopac Gamecomputer 2000, jolla tuli pelattua Stone Slingiä ja vaikka mitä keilailua sun muuta.
Varsinainen ympärivuorokautinen tahkoaminen alkoi vasta kun Commodore 64 ilmestyi. David’s Midnight Magiciä, Boulder Dashiä, Pitstop 2:sta ja Commandoa tuli pelattua silmämunat verestäen, enkä uskalla edes ajatella, kuinka paljon niihin tuhraantui orastavaa nuorta elämää. Myös Pitfall, Exploading Fist ja toki kaikki urheilupelisarjat oli kovaa valuuttaa. Myöhemmin Pentium-aikana, ysärin puolivälissä, jäin monen muun tavoin auttamattomasti koukkuun EA Sportsin NHL-peleihin ja legendaariseen Castle of Wolfensteiniin.
Parikymppisenä tapasin vanhan koulukaverini ravintola Alibissa vuosien jälkeen. Lähdettiin kesken illan baarista taksilla mun vanhempien vintille kaivamaan ja kasaamaan mun sinne unohtunutta vanhaa C64-konetta. Tahkottiin siellä lopulta koko yö vanhoja pelejä ja juotiin samalla kaikki mutsin tekemät kotiviinit.
Ikimuistoinen kokemus oli myös edesmenneen Suosikki-lehden NHL-turnaus, jossa luotiin pareittain Pleikkari-NHL-turnaus. Oli skriinit, palkinnot ja kukkuroittain kaljaa. Paikalla oli jos jonkinlaista harrastajaa, näyttelijää ja muusikkoa.
Amorphisin kiertueilla olen tappanut viimeiset vuodet aikaa pelaamalla iPhonella EA:n Tetristä. Järkyttävintä pelissä on se, että siitä näkee halutessaan kokonaisajan, mitä sen pelaamiseen on kaiken kaikkiaan tuhraantunut. Ja nyt ei puhuta viikoista… vaan kuukausista.
Retropelien ongelma on usein se, ettei alkuperäistä ohjainta ole. Kokeilin joskus C64-emulaattoria PC:llä, mutta ei niitä pelejä iskenyt pelata modernilla gamepadillä. Onneksi mun varastosta löytyy vieläkin pari toimivaa kasaripelikonetta, millä voi sitten halutessaan pelata. Ja totta kai joidenkin Kuusnelosen pelien musat oli niin överikoukuttavia, että olisihan siinä vähän itsekieltämisen meininkiä, jos edes väittäisin, että ne melodiat eivät olisi pääkopassa kummittelemassa ja musiikkiin vaikuttamassa!”
TONY ”DEMOLITION MAN” DOLAN (VENOM INC.)
”Kaiken pahan alku ja juuri oli tietenkin Pong! Meillä oli jo 70-luvun lopussa hyvin alkeellisia konsoleita, joita tämä tenniksen irvikuva yhdisti. Siihen verrattuna varhaiset Tank Command- ja Star Trek -pelit tuntuivat taideteoksilta, vaikka nekin koostuivat muutamista erivärisistä palikoista yksivärisen sotkun päällä.
Tuon jälkeen olen tainnut omistaa suuren osan konsoleista, olivatpa ne sitten Nintendon, Segan, Sonyn tai Microsoftin tekemiä. Varhaisessa vaiheessa Sonic the Hedgehog -sarja oli maailman parasta pelaamista, mutta sittemmin voiton ovat vieneet Call of Duty- ja Medal of Honor -pelisarjat.
Pelit ovat sekä parasta viihdettä että raivostuttavinta aivojen raastamista mitä viihdemaailmasta löytyy! Muistan harvinaisen selvästi, kun heräsin 90-luvun lopulla kello kuusi aamulla, keitin kahvit, nappasin tupakkani, aloin pelata Tomb Raideriä ja… 12 tuntia myöhemmin olin edelleen jumissa samassa saatanan puzzlessa!
Minut saa sekoamaan niin koukuttavuus, grafiikka, tarina kuin pelattavuuskin. Riippuu pelistä. Jaksan aina hämmästellä Assassin’s Creed -pelien maailmoja, minne tahansa ne suuntaavatkin. Toisaalta Tony Hawk -skeittipelit näyttivät alusta alkaen aika alkeellisilta, mutta silti niiden temppujen oppimiseen käytti tuntikausia.
Kaltaiselleni pelien suurkuluttajalle oli tietenkin mahtava hetki, kun Venomin Black Metal -kappale pääsi mukaan Tony Hawk -peliin. Tämä on saamassa pian jatkoa, sillä eräs uuden Venom Inc. -albumin kappale saattaa hyvinkin päätyä saman pelisarjan pian ilmestyvään osaan. Seuraavaksi minun pitäisi varmaan pistää tuotantoon ehta Venom Inc. -peli!”
GAS LIPSTICK (HALLATAR)
”Ensimmäiset pelimuistot ovat Pong-tennis, Space Invaders ja Pac-Man. Aloitin pelaamaan oikein urakalla yläasteella, sen jälkeen kun Commodore 64 julkaistiin joskus 80-luvun alussa. Ikimuistoisimmat pelihetket on niitä, kun me kokoonnuttiin kaverien kanssa aikoinaan jonkun luo ottamaan pohjia ja pelaamaan infernaalisia NHL-turnauksia ennen baariin menoa.
Ehdoton ykköspelisarjani on juuri EA:n NHL. Olen pelannut sitä vuodesta 1993 lähtien, muistaakseni ensin Segalla, sitten Xboxilla ja Xbox 360:lla. Näin on ihan vaan sen takia, että jääkiekko on ehdoton ykköspenkkiurheilulajini. Lätkä on veressäni. Hengitän, syön ja nukun lätkää, heh!
Muita mainittavia sarjoja ovat Call of Duty, Doom, GTA ja Shenmue Segalla. Uudet pelit iskee muutenkin paremmin grafiikan ja pelattavuuden ansiosta.”
ANTON KABANEN (BEAST IN BLACK)
”Pelailin ensimmäistä kertaa varmaan seitsen- tai kahdeksanvuotiaana. En muista, oliko kyseessä PC vai Nintendo-konsoli. Ehkä pari vuotta myöhemmin sain ensimmäisen oman pelikonsolin. Mieleeni on jäänyt se, kun pelasin Mega Man X:ää Super Nintendolla ja stressasin sitä niin paljon, että mulle nousi kuume enkä päässyt seuraavana päivänä kouluun. Pääsin pelin kuitenkin läpi!
Tasohyppelyt ja ajopelit ovat nastaa ajanvietettä. Super Mario Bros 1–3 on edelleen lemppareita. Niissä on makeat värit, hahmot ja musiikki, ja pelattavuus on simppeliä. Mun mielestä pikselimössö näyttää miljoona kertaa paremmalta kuin nykyajan huippuunsa hiottu grafiikka, joka on ihan pirun muovista. Pikselimössössä on luonnetta, ja yleensä niiden pelien soundtrackitkin on täyttä rautaa.
Myös PC:n ysäripeli Death Rally oli ja on edelleen yksi suosikeista, mutta se ei koskaan jatkunut pelisarjaksi. Battle Beastin Unholy Savior -levyn biisi Speed and Danger tuli muuten kirjoitettua kyseisestä pelistä! Omiin sävellyksiin olen ottanut vaikutteita myös esimerkiksi Duke Nukem 3d:stä, ja mainittakoon nyt vielä, että kyllä mä olen ottanut niitä vanhojen piirrettyjen soundtrackeistäkin.”
TERO KALLIOMÄKI (EMBASSY OF SILENCE)
”Ihan ensimmäinen muisto konsoleista on jostain 80-luvun alusta, kun sukulaisella oli Atarin Pong ja sitä pallon läiskimistä pääsin itsekin testailemaan. Joskus 80-luvun puolivälissä meille ostettiin Commodore 64 ja sitä tuli tahkottua tuntikausia aina koulupäivien jälkeen.
Commando-pelin lataaminen kesti noin puoli tuntia ja se piti laittaa heti latautumaan. Sitten kerkesi syömään ennen kuin pääsi pelaamaan. Tai lataamaan uudestaan, koska ”Syntax Error”. Commandon musiikki soi edelleen silloin tällöin päässä, ja sitä tulee joskus Kuusnepalla pelailtuakin.
Suosikkikonsolini on silti Nintendo. Omistan ne kaikki! Sieltä löytyy myös suosikkipelisarjat, kuten Zelda, Mario ja Lolo. Mario nyt on Mario, ja Lolon puzzlet ovat todella haastavia ja niitä jaksaa pähkäillä moneen kertaan – niin kauan, että ohjain lentää seinään. C64-puolelta suosikkisarja on Boulder Dash. Siinäkin riittää lolomaista pähkäiltävää. Zeldan seikkailut on juonellisesti koukuttavia ja tuntuu, ettei sarjassa ole yhtään huonoa peliä. Lisäksi sen musiikit on hienoja. Tällä hetkellä hankintalistalla on okariinahuilu, koska se on jäänyt Ocarina of Time -pelistä mieleen hienosoundisena soittimena.
1990-luvun puolivälissä pelailtiin kavereiden kanssa useasti kiljupäissämme Sega Megadriven Winter Olympics -peliä, ja varsinkin sen mäkihyppyosuus oli hauska. Kunnon Nykäs-meininkiä. Samoihin aikoihin pelailtiin myös Nintendo 64:sen Super Mariota. Kauhupelien puolelta ikimuistoinen on Silent Hill. En ollut saanut aiemmin edes leffoista moisia säpsyjä, ja pelin hyytävän synkkä tunnelma jäi alitajuntaan ikuisesti. Turok the Dinosaur Hunter oli ilmestyessään graafisesti hienointa, mitä siihen aikaan oli, ja mikäpäs sen hienompaa kuin räjäytellä dinosauruksia kranaatinheittimellä. Se oli myös varmaan ensimmäinen väkivaltainen Nintendo-peli.
En muista, että pelien musiikit olisivat päätyneet omiin juttuihini, mutta tokihan tuo on mahdollista. Monissa vanhoissa peleissä on hienoja ja mahtipontisia melodioita, jotka ovat jääneet päähän. Tv-sarjoista olen kyllä lainaillut: Pikku Kakkosesta otin Saattueelle ja Ritari Ässästä Embassy of Silencelle. Ensimmäiset ’sävellykset’ tein muuten Commodore 64:lla joskus 80-luvun lopussa, ennen kuin olin edes koskenut kitaraan!”
ARIËN VAN WEESENBEEK JA ROB VAN DER LOO (EPICA)
A: Pelasin ihan lapsena paljon Vetrex-konsolilla, erityisesti Scrable ja Minefield olivat kovia juttuja. Ne olivat minimalistisen yksinkertaisia mutta raivostuttavan vaikeita pelejä. Kun olin yhdeksän, naapurini esittelivät minulle kasibittisen Nintendon. Olin välittömästi ihan koukussa Marioihin, Castlevanioihin ja Double Dragoniin.
R: Aloitin jo 80-luvun Pongeista ja kannettavista minipeleistä kuten Pac-Man ja Donkey Kong. Sen jälkeen pääsin nopeasti Commodore 64 -pelien maailmaan, kunnes teini-iässä musiikki vei minut mukanaan ja jätin pelaamisen toviksi kokonaan. En päässyt kuitenkaan pelejä karkuun, sillä jo Playstation 2 koukutti minut takaisin!
A: Kovimpia pelisarjoja ovat olleet Grand Theft Auto ja Castlevania, aluksi konsoleilla ja sittemmin Steamin kautta. Viime vuosina olen koukuttunut myös Batman Arkham -sarjaan. Ne ovat käsittämättömän siistejä pelejä!
R: Hyvät actionpelit ovat aina hyviä actionpelejä. Star Wars -pelit ovat kaltaiselleni elokuvien faneille täydellistä herkkua, mutta myös Bioshock-, Dark Souls- ja Batman Arkham -sarjat ovat voittaneet minut puolelleen.
A: Kun pääsin Castlevania: Lord of Shadowsin läpi, tuntui kuin olisin valloittanut koko maailman. Juuri tällaisista suurista tunteista pelaamisen tulisi ammentaa!
R: Itse koin vastaavat hetket Bloodbornen parissa. Kun aloitin sen pelin, en ymmärtänyt siitä mitään. Kuolin silmänräpäyksessä. Sitten selvisin ehkä kahden silmänräpäyksen verran. Sitten kolmen. Meinasin jo turhautua, mutta jokin siinä pelissä vain sai jatkamaan ja jatkamaan, kunnes lopputekstien rullatessa olisi halunnut kärsiä vain lisää!
A: Vaikka aloitin yksinkertaisilla peleillä, koen pelaamisen menneen vain eteenpäin vuosien kuluessa. Haluaisin päästä näyttämään nuorelle itselleni nykyisiä pelejä! En uskalla edes kuvitella, miten reagoisin.
R: Toisaalta ostin juuri Super Nintendo Minin ja oikeastaan yllätyin siitä, miten hyvin vanhat pelit ovat pitäneet pintansa. Ja miten vaikeita ne ovat! Ne pelit olivat ihan erilaisia kokemuksia nykyaikaan verrattuna, mutta ”kokemus” on juuri se, mitä haen peleiltä. Pelien tyyleillä ei ole väliä, kunhan kokemus on iso!
A: En ihmettelisi yhtään, jos voitte kuulla Epicassa viitteitä Castlevanian hyytävistä musiikeista ja jännittävistä melodioista. Ne soivat minulla päässä tauotta!
R: Pelit ovat usein suuria audiovisuaalisia kokemuksia, joiden musiikki luo valtavia tunteita ja tunnelmia. Joskus Bloodbornen kaltainen peli saattaa innostaa minut säveltämään aivan tiettyihin tunnelmiin tähtäävää musiikkia.
ANDRE OLBRICH (BLIND GUARDIAN)
”What can I say? Kai minua voi kutsua jonkinlaiseksi pelihulluksi. Kellaristani löytyy tällä hetkellä yli 70 tietokonetta ja konsolia, joiden parissa olen menettänyt viimeisen 40 vuoden aikana varmaan 20 vuotta elämästäni!
Ensimmäisenä sain käsiini ikivanhan Interton Consolen, muistaakseni vuonna 1979. Sitä seurasi vuonna 1981 Atari VCS 2600, ja tätä voisi pitää todellisen peliaddiktioni aloituspisteenä. Tuolloin minut koukuttivat pelit kuten Space Invaders, Centipede, Pac-Man ja Donkey Kong. Paluuta pelittömään elämään ei enää ollut!
Pian Commodore 64 muutti kaikkea vielä vapaammaksi. Sain levykeaseman ja pystyin kopioimaan kaikki mahdolliset pelit joka paikasta. Olin pitkään ihan varma, että juuri nämä tietokonemaiset viritelmät tulevat olemaan pelimaailman huipentumia, mutta pian konsolit muuttivat taas kaiken.
8-bittistä Nintendoa seurasi Super Nintendo, jonka aikakaudella en valinnut mitään leiriä vaan pelasin yhtä lailla Sega Mega Drivella. Ne sopivat erityisen hyvin tasohyppelyihin, seikkailuihin ja varhaisiin räiskintöihin, mutta todellinen rakkauteni videopeleihin löytyi lopulta roolipelien puolelta.
PC on ollut 486:sta alkaen minulle se tärkein alusta, koska kaikki parhaat MMO:t ja MMORPG:t [verkon massiivimoninpelit] on julkaistu juuri koneelle. Tietokoneen puolesta puhuvat myös FPS-pelit [joissa pelimaailma esitetään pelihahmon näkökulmasta]. Hiiri ja näppäimistö ovat ehdoton juttu niitä varten. Sen sijaan toinen rakkauteni, autopelit, ovat parhaimmillaan nykykonsoleilla. En ole varsinaisesti tottunut rattiohjaimiin, vaan Xbox- tai Playstation-ohjain istuu ehdottomasti parhaiten Forzan kaltaisiin pelisarjoihin.
Roolipelien maailmaan minut veivät aluksi Lands of Lore, Diablo, Baldur’s Gate ja ihan ensimmäiset The Elder Scrolls -pelit. En voi kuitenkaan rummuttaa World of Warcraftin puolesta tarpeeksi. Olen ollut täysin koukussa sen interaktiiviseen ja käytännössä loputtomaan maailmaan siitä asti kun se vuonna 2004 julkaistiin. WoW:n parissa on koettu niin paljon – aina siitä lähtien, kun kukaan ei tiennyt vuonna 2005, mitä tehdä Molten Corella, ja mokailimme siellä joukolla pahemman kerran. Ihmiset muistavat varmasti ne 40 hengen raidit ”1% wipeineen” kaikkineen. Enkä usko olleeni ainoa, joka jonotti viidettä tuntia Burning Crusade -lisäosaa saadakseen pelata sitä yöllä.
Nykyään aikani kuluu World of Warcraftin, Diablo III:n, The Elder Scrolls Onlinen, Fallout 4:n ja GTA 5:n parissa. Ne kaikki edustavat oman lajityyppinsä huippuja. On käsittämätöntä, millaisia maailmoja peleihin voidaan luoda.
Olen siinä mielessä outo tyyppi, etten kuuntele juurikaan pelien musiikkia niitä pelatessani. Sen sijaan kuvittelen pelatessani musiikkia, jota haluaisin niissä kuulla. Pelit inspiroivat minua mittaamattoman paljon, ja voin sanoa, että yksi jos toinenkin Blind Guardian -kappale on lainannut tunnelmansa ja juurensa roolipeleistä.”
SAMI HINKKA (ENSIFERUM)
”Kyllä se oli Commodore 64, josta pelaaminen lähti. Oli meillä jokin alkeellisempikin pelikone sitä ennen, mutta en muista minkä merkkinen. Pelaamisen lisäksi tuli tehtyä Game Maker -ohjelmalla jotain köpöjä juttuja niin graafisesti kuin musiikillisestikin.
Frendillä oli Amiga 500, jolla sitten tahkottiin astetta komeampia pelejä, ennen kuin sain ensimmäisen PC:ni. Niitä onkin ollut sitten aika monta tässä vuosien varrella. Konsoleista 8-bittinen Nintendo oli kova juttu, kuten myös Mega Drive, Playstation, Playstation 2 ja Playstation 3.
Lätkäpelejä tuli pelattua junnuna paljon, mutta seikkailupelit kuten Maniac Mansion, It Came from the Desert, Phantasie 3, Final Fantasy 7, Monkey Island -saaga, Warcraftit ja myöhemmin World of Warcraft kiteyttävät oman pelimakuni varsin hyvin. Jostain syystä räiskintä- ja autopelit eivät ole koskaan tuntuneet niin koukuttavilta.
Junnuna minkä tahansa pelin läpipelaaminen oli mahtava juttu, mutta tuoreimmat wohoo-kokemukset liittyvät siihen, kun saatiin WoW-killan kanssa joku iso pomo alas. Tosin minä olin mukana lähinnä säälistä ja aiheuttamassa muille harmaita hiuksia, kun en tietenkään osannut mitään taktiikoita ja gearini oli mitä oli. Warcraft-saaga on ikisuosikkini. Juoni on erittäin hyvä, ja eri factioilla pelaaminen tuo kokonaisuuteen syvyyttä. Toki kruununa on WoW.
Day of the Tentacle ja The Secret of the Monkey Island. Näiden tyyliset seikkailupelit viattomalla huumorilla höystettynä ovat erittäin mieluisia kaikkien turhan vakavien pelien rinnalla. Ostin juuri C64:llä pelaamani Mulen, ja mahtavahan se on retroilla väliin, mutta kuten kaikki elämässä, pelaaminenkin menee eteenpäin ja mielestäni olisi pöljää yrittää olla ottamatta uusista mahdollisuuksista iloa irti.
Pelien musiikit ovat varsinkin nykyään käsittämättömän kauniita teoksia. Kasibittisenä aikana tarttuvat melodiat olivat varmaan oleellisempia, kun maalailevaa sinfoniaorkesterioptiota ei ollut käytössä. Itse en suoranaisesti muista, että mikään peli olisi vaikuttanut omaan säveltämiseeni, mutta varmasti olen lainannut jotain alitajuisesti.
Olen muuten perustamassa muutaman frendin kanssa uutta power metal -bändiä, jonka jokaisella levyllä tulee olemaan teema. Ehkäpä saan jollekin levylle läpi idean jonkin pelin tributoimisesta!”
TONY KAKKO (SONATA ARCTICA)
”Sen täytyi olla joskus 70–80-lukujen taitteessa, kun saimme vanhemmalta serkkupojalta lainaan jonkin tv-pelin. Se saattoi olla Magnavox Odyssei 2000. Pelit oli siis tätä ”kaksi tikkua ja ruudulla liikkuvaa palloa esittävä neliö” -osastoa. Ihan mahtavaa! Ihan kuin oikeaa tennistä!
Vuoden 1986 tienoilla sain Commodore 64:n, ja siitä oikeastaan lähti pelaamishommat liikkeelle isommin. Kivaahan se oli, mutta saisipa osan niistä tunneista takaisin. Nykyään miettii, että kyllä sitä on ollut hemmetin hyvä mielikuvitus, kun näissä Oceanin lisenssipeleissä, kuten Rambossa, oli niillä silmillä kutakuinkin fotorealistinen grafiikka. Kaverilla oli Amiga 500, ja sillä tuli pelailtua yhdessä välissä etenkin seikkailupelejä kuten Monkey Islandia. PC tuli kuvioihin 1997 ja konsolit oikeastaan vasta Playstation 3:n myötä.
C64-aikana Ultima IV – Quest of the Avatar oli huima kokemus, jonka parissa tuli vietettyä paljon aikaa. PC-aikana on tullut pelattua hemmetisti vaikka ja mitä. Eniten kopsahtaneita pelisarjoja on ehkä GTA sekä WW2 first person shooterit ja muut saman genren pelit. Nykyisin diggailen pelata eniten ehkä näitä avoimen maailman seikkailuja. Juuri tällä hetkellä Fallout 4 on kova sana. Ja FIFA18. Alustana on PS4 Pro. Enää en juuri jaksa tapella PC-pelien kanssa. Joitain vuosia sitten en taas digannut pelata konsoleilla vähääkään.
Jossain vaiheessa World of Warcraft oli monta vuotta todella isollaan. Tuntui ettei vapaa-aikaan mahtunut mitään muuta. Kun esimerkiksi jenkkirundeilla oli bussissa netti käytettävissä, meni joka hemmetin vapaahetki pelatessa. Keikan jälkeen bussiin ja omaan punkkaan jatkamaan. Macin tuuletin huusi punasena ja masiina oli tulikuuma. Nukkumaan pääsi sitten, kun suomalaiset pelitoverit meni Suomessa nukkumaan. Tahtoo sanoa Ameriikan aikaan aamulla kello 6–8 maissa. Sairasta touhua!
GTA ei ehkä ole uponnut niin syvälle, mikä on pelin luonne huomioiden ihan hyvä! Se sekoilu nyt vaan on ollut aina hemmetin hauskaa. Sarja on aina keikkunut pelikehityksen kärjessä ja sitä on ollut hieno kokea. Olen joskus, itse asiassa parikin kertaa, ostanut kalliin PC:n ihan vain GTA:n pelaamista silmälläpitäen.
Modernit superpelit tarjoavat hienoja seikkailuja, kokemuksia sekä silmän- ja korvanruokaa. Koen muutenkin hyvänä, että pysyy iän karttuessa vähän kehityksessä mukana. Ihan lastenkin kannalta. Joskus olen tehnyt sen virheen, että olen mennyt pelaamaan jotain vanhaa peliä, josta on ollut hyvät muistot, ja onnistunut pilaamaan kaiken. ”Oliko tää oikeesti näin paska?!” Noihin eniten kolisseisiin tapauksiin liittyy aina niin paljon muutakin kuin vain itse peli. Kaikki sen hetken tapahtumat ja elämäntilanne lisäävät soppaan omat mausteensa.
Pelit vaikuttavat myös omaan musiikkiin. Biiseihin on tullut upotettua pieniä päiväkirjamerkintöjäkin, kuten Deathaura-kappaleen lyriikoista löytyvä ”World of Witchcraft”, joka kyllä viittaa World of Warcraftiin. Myös Fallout 4:n Diamond City Radion tarjonta luikerteli vahvasti musiikkimakuuni. Johnny Mercer on esimerkiksi hemmetin kova just nyt!”
PÄR SUNDSTRÖM (SABATON)
”Kuten monien muidenkin asioiden kanssa, pelaamiseni meni heti niin sanotusti päätyyn asti. Kaverini sai aikoinaan 8-bittisen Nintendon ja sen mukana Ice Climber -pelin. Ei kestänyt kauhean kauan, kun hänen vanhempiensa piti rajoittaa pelaamisemme tuntiin per päivä, koska muuten olisimme pelanneet ympäri vuorokauden.
En ole oikeastaan koskaan päässyt täysin sisään moninpelaamiseen. Olen yksinäinen susi, ainakin pelaamisen suhteen. The Last of Us, Witcher 3, Skyrim ja Falloutit ovat siksi itselleni ykköskamaa. Pelaan myös Call of Duty- ja Battlefield-peleistä yksinpelikampanjat, mutten kirjaudu koskaan sisään moninpeleihin. Toinen äärilaita ajankäytöllisesti löytyy strategiapeleistä. Kaikki varmasti tietävät, mitä tarkoitan, kun kerron Civilization-pelien vievän PALJON aikaa.
Pelimaailma tuntuu vastaavan haaveisiini koko ajan paremmin. Muistan edelleen sen hetken, kun näin Skyrimin trailerin ensimmäistä kertaa. Tuolla hetkellä ymmärsin, että pelit ovat matkalla haaveilemaani suuntaan. Hyvä peli koostuu kuitenkin edelleen samoista asioista: se on yhdistelmä hyvää tarinaa ja pelattavuutta. En ole niinkään upeiden grafiikoiden perään, ellei pelin maailma sitä ehdottomasti vaadi. Uusi ei ole aina parempaa, mutta toisaalta minulla on nyt talossani oma vr-huone, joten joissakin tapauksissa näin todellakin on.
Olen elämäni aikana vihellellyt The Legend of Zelda -pelien pääteemaa useammin kuin Scorpionsin Wind of Changen melodiaa. Vanhoissa peleissä tekniikka rajoitti niiden musiikkia niin paljon, että hyvät melodiat olivat kaikki kaikessa. Ne elävät alitajunnassani päivittäin ja vaikuttavat ihan varmasti myös tekemäämme musiikkiin. Muistan Sabatonin alkuajoilta, kun kirjoitimme kappaleita Primo Victorialle ja Attero Dominatusille. Minä ja laulajamme Joakim käytännössä asuimme treeniksellämme, ja kun emme tehneet musiikkia, pelasimme yhdessä loppumattomia Halo-turnauksia. Väitän, että ne turnaukset kuuluvat myös noilla levyillä!”
Julkaistu Infernossa 4/2018.
