”Siinä on etunsa, että pysyy undergroundissa, koska siellä ei ole mitään menetettävää” – haastattelussa Grave Pleasures

Grave Pleasures ei soita metallia, mutta sen tuorein luomus versoilee pintansa alla raskaammin kuin monien metallibändien albumit. Suomalais-brittiläisen bändin post-punk yltää rockin historiassa genren juuria pidemmälle, mutta kurottuu psykedeelisessä tarttuvuudessaan myös nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. 

27.05.2023

Harvalla suomalaisbändillä on takanaan sellainen elinkaari kuin Grave Pleasuresillä, joka julkaisee tämän lehden ilmestymispäivänä kolmannen albuminsa Plagueboysin. 

Erikoisuus johtuu osittain siitä, ettei Grave Pleasures ole täysin suomalainen kokoonpano. Vuonna 1978 syntynyt, paljon raskasta musiikkia elänyt ja nähnyt englantilainen Mat McNerney muutti toistakymmentä vuotta sitten Suomeen ja perusti Beastmilk-nimisen kokoonpanon. Siitä muovautui monen tuskallisen mutkan kautta Grave Pleasures. 

Kasarin lapsi McNerney on saanut Grave Pleasuresissä rinnalleen Kuolleet Intiaanit- ja Oranssi Pazuzu -historiastaan tunnetun kitaristin Juho Vanhasen, jonka vahvin musiikillinen herääminen tapahtui 1990-luvulla, ja Šamane- ja Horse Attack Sqwad -kitaristi Aleksi Kiiskilän, joka on kahta mainittua nuorempi muusikko. 

Siinäpä erinomainen kulttuurien ja sukupolvien kohtaaminen, josta syntyy nyt ainutlaatuista post-punkia. 

Matkalla pohjoiseen 

Grave Pleasuresin uutta albumia ei voi käsitellä ilman, että tuntee vaiheet, jotka ovat johtaneet yhtyeen muodostumiseen ja sen eri inkarnaatioihin. 

Kyseisen matkan voi sanoa alkaneen viimeistään siinä kohtaa, kun Mat McNerney päätti lähteä kotimaastaan Isosta-Britanniasta. 

– En ole asunut enää pitkään aikaan Lontoossa, ihan hyvästä syystä, ja kesti aikansa sisäistää, etten oikein koskaan kuulunut sinne. 

Laulaja arvelee, että ensirakkaus Suomea kohtaan taisi syntyä vuonna 2005, kun hän oli täällä äänittämässä Noveau Gloaming -albumia post-black-yhtyeensä Coden kanssa. 

– Ehdin asua muutamissa pohjoismaissa, Norjassa ja Islannissakin, ja muutin Suomeen vasta Hollannin kautta. Siinä vaiheessa oli aivan selvää, että Pohjola veti minua niin paljon puoleensa, että paikkani on täällä. Vierailuni Suomeen tekivät nopeasti selväksi, että olen myös tervetullut tänne. 

McNerney sanoo vaikuttuneensa siitä, miten kokonaisvaltaista kulttuuri Suomessa on: monet muusikot harjoittavat myös muita taiteen muotoja, lukevat paljon ja ovat henkisessä yhteydessä itselleen tärkeiden asioiden kuten luonnon kanssa. McNerneyn mukaan tämä kaikki tiivistyy hienosti suomalaisessa saunakulttuurissa. 

– Englannissa ja varsinkin Norjassa minulla oli vaikeuksia löytää samanhenkisiä muusikoita. Erityisesti asialleen omistautuneet rumpalit tuntuivat olevan kiven alla. Suomessa osaavia muusikoita löytyy, kun vain etsii. 

– Suomalaiset ovat avoimia sille, ettei musiikin tarvitse olla mustavalkoisesti undergroundia tai valtavirtaa. Edes genrejen välillä ei ole tulikivenkatkuista sotimista. Koen, että Suomessa kaikki on tässä mielessä paljon tasa-arvoisempaa, ja jos puhutaan vain musiikista, kaikki voivat olla kiinnostuneita hyvin erilaisista jutuista. 

– Grave Pleasuresiin on löytynyt paljon tyyppejä, jotka eivät ikinä päätyisi soittamaan yhdessä Englannissa. Ja vaikka kuinka yritettäisiin asetella esimerkiksi räppiä ja metallia vastakkain, sellaista vihanpitoa ei Suomessa vain synny. Jos täällä sanoo metallimusiikkinsa sisältävän pop-elementtejä, sitä ei pidetä luotaantyöntävän iljettävänä. 

Muutettuaan Pirkanmaalle McNerney opiskeli Tampereen ammattikorkeakoulussa. Hän kertoo olleensa samoilla tunneilla esimerkiksi Battle Beastin Noora Louhimon ja Evil Stöön kera työskennelleen Lassi Kähärän kanssa. Juttu kulki heti. 

– Tulimme eri maailmoista ja kirjaimellisesti eri maista, mutta aloimme heti keskustella musiikista ja ystävystyimme. Hetkeäkään ei ollut sellaista ilmapiiriä, että joku halveksuisi toista. 

McNerney lisää, että jos kiinnostuksen kohteet olisivat kohdanneet, he kolme olisivat voineet mennä tekemään yhdessä musiikkia milloin vain. 

Puhuessaan musiikista laulaja tekee rivien välissä selväksi, etteivät genret tai varsinkaan niiden sisällä pysyminen kiinnosta häntä yhtään. Mikä tahansa fiiliksiä herättääkin, sitä lähdetään toteuttamaan. Hän kuitenkin nauraa tulleensa leimatuksi ulkomailla opportunistiksi. Asiaa ei ole varsinaisesti helpottanut se, että laulaja on kuulunut black metal -bändeihin kuten Dødheimsgardiin.

– Onhan se nyt ihan mahdotonta, että sama kaveri voi haluta tehdä black metalia, sitten psykedeelistä folkia, kuten teen Hexvesselissa, vierailla Carpenter Brutin synthwave-menossa ja olla vielä post-punk-bändissäkin.

– Ajattelen niin, että kaikkien olisi hyvä ottaa mallia David Bowiesta: tehdä mitä ikinä mieli tekee ja ottaa vastaan kaikki epäröinnit ja loat, mutta luottaa siihen, että kun elämä etenee kohti väistämätöntä päätepistettään, muusikko itse ymmärtää koko luovan kaarensa, ja niin tekevät myös kuulijat.

– Tämä pätee myös Grave Pleasures -levyihin. Se, miten flirttailemme tunnelmaa nostattavalle popille lyriikoiden synkimmillä hetkillä, tai miten Juho tuo Oranssista Pazuzusta silkkaa psykedeliaa, voi tuntua aluksi oudolta yhdistelmältä. Mutta kun levyn viimeinen kappale päättyy, kaikki kuultu on osa kokonaisuutta.

Vapaus piilee maan alla

McNerneyllä kesti kuitenkin tovin, ennen kuin suomalaiset musiikilliset sukulaiset löytyivät. Moni tuntee tarinan Beastmilkistä, Grave Pleasuresin esiasteesta, joka julkaisi vain yhden albumin ennen kuin McNerney ymmärsi, etteivät bändin jäsenet olleet samaa mieltä juuri mistään.

– Kun aloitin Beastmilkin vuonna 2010, olin juuri muuttanut Suomeen ja jättänyt black metal -bändit pitkälti taakseni, joten Beastmilk oli eräänlainen reaktio kaikkeen tapahtuneeseen. Samalla tuntui, että kaikkialta tulee vain stoner rockia ja myös Electric Wizardin tyyliset bändit olivat isollaan, ja halusin tehdä jotain ihan päinvastaista. Monet tuntuvat yhdistävän rockin 70-lukuun, mutta itselleni siitä tulee mieleen 80-luvun bändit, koska kasvoin sen vuosikymmenen aikana.

– Tartuin post-punk-asenteeseen, mikä ei todellakaan ollut seksikkäin juttu 2010-luvun alussa, eikä ole muuten vieläkään. Etsin rumpaliksi kaverin, joka ei oikeastaan soita rumpuja. Löysin mukaan tyyppejä, jotka eivät miettineet musiikkia steriilien tuotantoarvojen kautta. Ja kuinka ollakaan, tuo epäkaupallisuus poiki sopimuksen.

Kaikki vaikutti epätäydellisyydessään liiankin täydelliseltä, ja sitähän se olikin. Beastmilkillä oli rahaa tehdä sellainen levy kuin se halusi, mutta kokoonpano ei ollut samalla aallolla kuin hetken ja Beastmilk hajosi viisi vuotta muodostumisensa jälkeen.

Kokoonpano muuttui ja bändin nimi vaihtui, mutta sitä seurasi pieni etsikkoaika. Grave Pleasuresin nopeasti rakennettu Dreamcrash-debyytti (2015) ei olekaan McNerneylle oikeastaan albumi vaan ennemmin demo.

– Minusta tuntui pitkään, että kaikki sekoilut olivat saaneet meidän hukkaamaan sen momentumin, joka meillä oli Beastmilkin kanssa. Onneksi kaikki kääntyi parempaan suuntaan Motherbloodilla [2017].

– Saimme Beastmilkin kanssa kenties liikaakin huomiota, ja on ollut tavallaan huojentavaa, että olemme saaneet tehdä parilla Grave Pleasures -albumilla omaa juttuamme kaikessa rauhassa, undergroundissa ja vain pienen väkimäärän tunnustamana. Siinä on etunsa, että pysyy undergroundissa, koska siellä ei ole mitään menetettävää.

– Totta puhuakseni kävin läpi aikamoisen ajatusvyöryn, kun kuulin tästä Infernon kansijutusta. Ensin olin otettu, sitten olin innoissani ja seuraavaksi ajattelin, että helvetti… En haluaisi, että Grave Pleasuresistä tulee liian pidetty. En halua, että bändi hyväksytään liian laajasti. Vaikka olen loppujen lopuksi iloinen tästä, koen että olemme yhä outolintuja.

McNerney osuu tässä oikeaan: Grave Pleasures ei ole bändi, joka sopii erityisen hyvin Tuskaan, äärimetallifestareille, Ilosaarirockiin tai mihinkään muuallakaan, ja samalla se sopii tavallaan näihin kaikkiin.

– Voisi kai sanoa, ettemme halua yrittää kuulua joukkoon, koska se ei ole luonnollista meille. En halua, että Grave Pleasures menestyy siinä mielessä, että olisimme yksi logoista, jotka ovat jokaisen festarin julisteessa ja ihmiset tietävät tasan, mitä keikoiltamme odottaa. Ennemmin teemme omaa juttua omassa pikku poterossamme.

– Muistan, kun menimme Motherbloodin äänitysten jälkeen baariin. Vietimme pitkän illan koko porukalla, ja se päättyi todella tunnepitoisiin avautumisiin ja kyyneliin. Siinä oli sellaista henkistä yhteyttä, jota ei synny mitenkään, jos ei ole toiselle täysin auki. Tuo voittaa minkä tahansa egotrippailun ja menestyksen.

Kulttuurit ja sukupolvet

Grave Pleasuresiin vuosina 2015–2016 liittyneiden kitaristien Juho Vanhasen ja Aleksi Kiiskilän sekä McNerneyn välille syntyi nopeasti yhteys, jossa suomalaisen ja brittiläisen kulttuurin parhaat puolet yhdistyivät.

– Matilla on iso osuus siinä, että se tietynlainen brittisoundi on levyillämme niin luonnollinen, ja hän syventää omalla tavallaan sitä kokemusta, joka Grave Pleasuresistä muodostuu, Kiiskilä kertoo.

– Siinä, miten Mat tuo teksteihin ja tunnelmaan kylmän sodan keskellä kasvamista, on ihan tiettyä brittiläisyyttä. Uskon, että mekin pystytään ammentamaan ja larppaamaan sitä Matin rinnalla, vaikka itse olen niin nuori, ettei minulla ole kylmästä sodasta voimakkaita muistikuvia, eikä Aleksi ollut silloin syntynytkään, Vanhanen jatkaa.

– En ole musiikin suhteen genrediggailija, vaan tykkään eri vuosikymmenten eri ilmiöistä ja siitä, mikä on johtanut mihinkin. Vaikka alkuperäiset punkkarit vihasivat progea, ilman Genesistä sitä punkkia ei olisi olemassa. Näen levyt samalla tavalla. Plagueboysia ei voisi olla olemassa ilman bändin ja rockin koko historiaa.

McNerney ylistää, ettei voisi olla ilahtuneempi siitä, että Grave Pleasures on nyt aidosti bändi. Jutussa mainittujen lisäksi siinä soittavat basisti Valtteri Arino ja rumpali Rainer Tuomikanto.

Laulajan mukaan se määrä lahjakkuutta, jonka hänen bänditoverinsa tuovat levylle, on täysin mittaamaton.

– Heidän luonteensa kuuluvat tällä levyllä. Plagueboys ei kuulostaisi lainkaan tältä, jos olisin säveltänyt sen yksin ja soitattanut sen kappaleet sessiosoittajilla. Tällä levyllä on hyvin selvät Mat-kappaleet, Juho-kappaleet ja Aleksi-kappaleet, mutta kuka tahansa idean alkuperäinen keksijä olikaan, kaikki on sovitettu Grave Pleasuresinä. 

– Monissa kappaleissa saattoi olla vain aavistus kitarariffeistä tai laulumelodioista ja työstimme ne valmiiksi yhdessä. Aiemmin kitaristit tekivät kaiken pitkälti valmiiksi ja upotimme sanoituksiani ja laulumelodioitani sinne joukkoon. Tulos on nyt paljon orgaanisempi. 

Täydellinen esimerkki siitä, miten yhteistyön voima muutti sävellystä, löytyy levyn yhdeksänneltä raidalta. 

– Nimikkobiisi oli kuin luuranko, kun esittelin sitä muille kavereille. Minulla oli vain häilyvä säkeistö ja kertosäe mielessäni, McNerney paljastaa. 

Bändi työsti raakiletta yhden session ajan. Kun laulaja seuraavalla kerralla saapui treenikselle, kitaristit olivat jatkaneet töitä idean äärellä ja siitä oli syntynyt todella hieno kappale. 

– Se oli täysin erilainen kuin olin mielessäni pyöritellyt, mutta hyvä ihan eri tavalla. Suoraviivaisesta punkahtavasta versiosta oli tullut paljon psykedeelisempi. Kun kuulin albumin ensimmäistä kertaa kokonaisuutena, se meni vielä enemmän ihon alle kuin irtonaisena kappaleena, joten Juhon ja Aleksin ratkaisu oli oikea. 

Kolmikko on yhtä mieltä siitä, että Plagueboys saattaa aluksi vaikuttaa hyvinkin suoraviivaisesti iskevältä albumilta, mutta se sisältää yllättävän paljon outoja kerroksia ja käänteitä, jotka eivät ole kaikkein ilmeisimpiä. 

– Bändissä soittamiseen kuuluu hetkiä, kun pitää osata haastaa bändikaveria tekemään omasta jutustaan vielä parempi, McNerney sanoo ja tarkentaa, ettei kenenkään tarvitse kertoa toiselle, miten asiat tulee tehdä, vaan kyse on haastamisesta ja siitä, voisiko ideaa viedä vielä pidemmälle. Prosessin kuuluu aiheuttaa kipinöitä. 

– Kun kiersimme Ministryn ja Killing Joken kanssa, näimme kaksi bändiä, jotka olivat soittaneet yhdessä ikuisuuksia. He olivat nähneet kirjaimellisesti kaiken. He vihasivat tiettyjä asioita toisissaan ja rakastivat toisia. He saattoivat riidellä kovaan ääneen, mutta nauraa seuraavassa hetkessä ja sekoilla yhdessä kuin teinit. 

”Kuin osiensa summa” on McNerneyn mukaan hieman väsähtänyt sananparsi, mutta sopii hänen mielestään täydellisesti kuvaamaan sitä, millä tavalla Grave Pleasuresin nykykokoonpanon kemiat ovat osuneet yksiin. 

– Rakastan bändejä, jotka ovat yhtä kuin jäsenensä. Sellaisia kuin The Beatles ja Radiohead, joiden jäsenet voivat tehdä erinomaista musiikkia omillaan, mutta erilaisten egojen ja luovuuksien yhteentörmäys synnyttää jotain ainutlaatuista, jota ei ole muuten olemassa. Sitä kun todella erilaiset ihmiset vetävät toisiaan puoleensa. 

– Se on kuin se vaaran tunne, jonka koet harrastaessasi seksiä jonkun erilaisen ihmisen kanssa sen sijaan, että jynkyttäisit menemään lauantai-iltana pimeässä ja peiton alla kera sellaisen ihmisen, jonka kanssa olet samaa mieltä kaikesta. 

Raskaus muualta kuin metallista 

Plagueboys eroaa monista nykyaikaisista post-punk-albumeista varsinkin siinä, ettei se luota muutamaan halpaan temppuun, joilla levy saadaan kuulostamaan niiltä ilmeisimmiltä 1980-luvun post-punk-yhtyeiltä. Levy ei ole mitään Joy Division -pastissia. 

– Olen sitä mieltä, että parhaat post-punk-bändit löytyvät genren juurillakin sieltä suurimpien bändien alta, McNerney sanoo ja viittaa yhtyeisiin kuten Echo & the Bunnymen ja The Sound. 

– The Soundin nimikin kertoo kaiken. He kirjoittivat puhdasta soundia. Se oli todellinen trippi. Jokainen albumi. Siinä ei selvästikään tehty muuta kuin sitä, mikä tuntui vaiston varassa parhaalta, ja yhtyeen tyypeille tuntui olevan ihan sama, menestyykö heidän juttunsa vai ei. Voi olla, että romantisoin bändiä itselleni, mutta noin koen sen. 

McNerney tähdentää, että post-punk on enemmän kuin yksi tai kaksi tunnistettavaa piirrettä. 

– Post-punk ei todellakaan synny vain laittamalla laulusoundiin ja rumpuihin hieman oikeanlaisia kaikuja tai laulamalla kuolemasta iloisella äänensävyllä. Post-punk on henkinen mielentila, ja musiikki sen ympärillä voi olla monenlaista. Kuten Plagueboysilla kuulee, se on aluksi jotain hyvin tarttuvaa ja pian jotain häiritsevän ahdistavaa. 

– Kun pistät albumin soimaan, en ihmettele yhtään, jos ensikuuntelu etenee lähinnä olankohautuksin. Levyltä tarttuu mieleen yksi melodia sieltä ja toinen täältä. Mutta jos vaikutus on sama kuin miten huomasimme kappaleiden vaikuttavan meihin, kaikki alkaa punoutua auki pikkuhiljaa, kerros kerrallaan, ja levy vainoaa sinua pitkään. 

Beastmilkin ja Grave Pleasuresin kaaren neljännen albumin myötä vaikuttaa siltä, että bändi on lipumassa koko ajan epäkaupallisempaan ja omalaatuisempaan suuntaan. Se ei edes yritä kosiskella yhtään ketään. 

– Olisimme voineet tehdä tästä levystä helposti hyväksyttävämmän ja iisimmän kuuloisen. Olisimme jopa voineet tehdä, ainakin teoriassa, tarpeeksi samankuuloisen levyn paljon vähemmällä vaivalla. Tuollainen ei vain ole Grave Pleasuresiä. Halusimme tehdä albumista kiinnostavan itsellemme. Teimme kappaleet impulsiivisesti, mutta vapautimme niiden koko potentiaalin valitsemalla kitarasoundit huolella ja soittamalla levylle paljon kiehtovia yksityiskohtia. Vaikka riskinä on, ettei albumi kolahda kovinkaan monelle, se toimii meille. 

– Olisi ollut lastenleikkiä tehdä Plagueboysista paljon metallisempi albumi, ja luulenpa, että sille olisi ollut jopa tilausta. Meillä on paljon kokemusta monenlaisesta metallista, ja metallinen post-punk olisi varmasti ollut monien mielestä jännittävää kuultavaa. Mutta se ei ollut sitä, mitä halusimme Grave Pleasuresin edustavan juuri tällä hetkellä. 

Kitaristit komppailevat, että uudella levyllä Grave Pleasures on pyrkinyt tietoisesti siivoamaan metallin ilmaisustaan. 

– Tuntui, ettei se sopinut näihin biiseihin. Ne vaativat raskautta, mutta eivät metallista vaan ennemmin tunnelman raskautta. Mukana on tietynlaista tehokasta minimalismia, soundeja myöten, Vanhanen sanoo. 

– Tunnelma on ollut keskiössä alusta pitäen, se asia, joka haastaa tekemään jotain uutta. Plagueboys on vähän kuin oltaisiin tehty elokuvaa, eli jokaisella ratkaisulla ja asialla on pitänyt olla merkitys kokonaisuudessa, Kiiskilä lisää.

Laulaja ja kitaristit pyörittelevät kukin omalla tavallaan ajatusta, että Plagueboysin kappaleet tarjoavat paljon erilaisia koukkuja, jotka ovat tietyllä tapaa vapaita eri vuosikymmenistä tai jopa biisinkirjoituksen perussäännöistä.

– Se on siinä mielessä hyvällä tapaa vanhanaikainen levy, että tältä albumilta voisi poistaa muun ja jättää kappaleisiin vain basson ja rummut, ja se toimisi silti, McNerney huomauttaa.

Laulaja jatkaa, että vastaavaa tapahtui post-punkin parhailla kasarialbumeilla, mutta nykypäivänä se ei ole aivan tavallista.

– Se tuo aika paljon rikkautta bändiin, että olemme kasvaneet eri vuosikymmeninä, Vanhanen toteaa.

– Itselleni 90-luku on se tärkein vuosikymmen. Olenkin tutkinut tätä levyä tehdessäni post-punkin trippailevia soundeja ja huomannut, mikä sen suhde ysärin shoegazeen tai psykedeeliseen elektroon on.

Merkittäviä metatasoja

McNerneyn, Vanhasen ja Kiiskilän puhuessa Grave Pleasuresista, omista projekteistaan ja menneistä bändeistään yksi sana toistuu ja sitoo yhteen sen, mikä on kaikille musiikissa tärkeintä: merkityksellisyys.

Plagueboysilla se kuuluu lyriikoissa ja tunnelmassa, joissa on ihan tietynlainen, toteavan tyyni pohjavire.

– Minulta on kysytty monta kertaa, eikö tämä albumi ollutkin helppo kirjoittaa, kun maailmassa on kaikki niin päin vittua, että aiheita teksteille riittää varmasti. Olen vastannut, etteivät Plagueboysin tekstit ole aggressiivisia hyökkäyksiä ihmiskuntaa kohtaan, vaan sävy on ennemminkin surullinen, McNerney luonnehtii.

– Puhuimme Matin kanssa jo aikoja sitten, että nyt on aika tehdä tunnelmallinen ja kypsä levy, jossa on mahdollisimman paljon merkityksellisyyttä ja metatasoja. Kaikki soundit, tunnelmat ja sovitukset komppaavat samaa asiaa, eikä niin, että tehdään vain jotain, mikä soundaa, Kiiskilä sanoo.

– Ei me ihmiset olla lopulta niin erilaisia keskenämme. Jos jokin asia merkitsee minulle paljon, se merkitsee todennäköisesti jollekin toisellekin. Tulkinta voi olla hyvinkin erilainen, mutta merkitys välittyy eteenpäin. Siinä ollaan loppupeleissä samojen tunnetilojen äärellä. Tämä kertoo jopa enemmän musiikin kuulijasta kuin sen tekijästä. 

McNerney jatkaa toteamalla, ettei todellakaan ole mikään huumorimusiikin ystävä. Raja musiikin haudanvakavuuden ja tragikoomiseksi muuttumisen välillä on kuitenkin häilyvä, ja juuri siinä sävyssä Grave Pleasures operoi.

– Tarkoitan sitä aluetta, jolla musiikki ja sanat alkavat herättää jo todella outoja, epämukaviakin fiiliksiä, laulaja täsmentää. 

– Killing Joke on aina ollut mestari tässä. Jaz ja kumppanit ovat suorastaan syleilleet elämän naurettavuutta ja vieneet sen ihan äärimmäisyyksiin. Sen sijaan metallipiireissä tällaista ilmaisua jopa hieman arastellaan. Grave Pleasuresiä tehdessäni olenkin törmännyt pieneen epäilyyn, että mitä me oikein tarkoitamme.

– Melkein vihaan sitä, kun sanotaan, että musiikki on jotenkin rehellistä ja aitoa. Totta kai se on, mutta niitä rehellisiä asioita voi maalata aika teatraalisellakin pensselillä. Musiikki on mielikuvitusmaailma, jossa kanavoidaan omaa psyykettä, ja Grave Pleasuresisissä dualistisuus on läsnä koko ajan, Vanhanen sanoo.

Onnistunut kuvajainen tästä mielenmaisemasta on myös levyn kansitaide, joka pääsee oikeuksiinsa vinyylikoossa.

– Työskentelimme Tekla Vályn kanssa ensimmäistä kertaa Motherbloodilla, ja olen tehnyt hänen kanssaan yhteistyötä aiemminkin, muiden bändieni kanssa, McNearney kertoo.

Kaksikon luova yhteys on vain vahvistunut laulajan huomattua, ettei Válylla ole pelkästään tiettyä sementoitunutta tyyliä, vaan hänen artistiutensa elää koko ajan.

– Tekla tarttuu jokaiseen luomukseensa yksilönä. Metodit voivat vaihdella todella paljon. Voit huomata sen vertaamalla Motherbloodin ja Plagueboysin kansia, joiden voisi luulla olevan ihan eri taiteilijoiden tekemiä. Tekla on taiteilija, johon voin luottaa täysin. Voin antaa hänelle narratiivin, ja hän luo jotain sellaista, mitä en osaa edes odottaa.

Kannessa nähdään omalaatuisen värimaailman kera maailmanlopun kuvastoa, mutta niistä ei löydy totuttua raunioiden täyttämää maisemaa, vaan William Goldingin Kärpästen herra -klassikkokirjaa mukailevaa inhorealismia. 

– Aikuiset ovat kuin ylikasvaneita lapsia, jotka toistavat samoja virheitä uudelleen ja uudelleen, eikä tarvitse olla kuin realisti tietääkseen, mitä apokalypsin jälkeisessä maailmassa ihmisten välillä tapahtuisi, McNerney sanoo. 

– Kärpästen herra -kirjan ajatus siitä, kuinka nopeasti taantuisimme primitiiviselle tasollemme, on todella kiehtova. Se on yhtä todellinen ja vääristynyt kuin ne hieman pilalle menneet otokset, joita sai 80-luvulla kehitettyään valokuvia. Siitä värimaailmasta muodostuu myös Plagueboysin omalaatuinen, nyrjähtänyt ilme. 

Vaaniiko rockissa enää vaara? 

Yksi asia nousee tasaisin väliajoin esille, kun puhutaan rockmusiikista: Onko rock enää vaarallista? Tai pitäisikö sen olla? 

Ja mitä rockin vaarallisuus edes tätä nykyä tarkoittaa? Rajuja kiertueita, seksiä, huumeita ja rock’n’rollia? Vai voiko määrittämätön tekijä X asua nykyrockissa ilman näitäkin? 

– Beastmilk-levyllä oli kappale nimeltä Genocidal Crush, ja Plagueboysillta löytyy biisi High on Annihilation. Näillä olen saanut huomata liikkuvani alueilla, jotka ovat epämukavia todella monille kuulijoille, McNerney sanoo. 

– Kyse voi olla ristiriidasta. Näissä kappaleissa kirjoitetaan hirvittävistä asioista, mutta sanat lauletaan iloa äänessä. Uskon, että juuri tällaiset kontrastit saavat kuulijan toden teolla havahtumaan ja miettimään, mistä helvetistä tässä on oikeasti kyse. Suuret kontrastit herättelevät ihmisiä enemmän kuin vaikka suora ja hellä rakkauslaulu. 

– Pidän siitä, että euforia ja epätoivo kohtaavat samassa kappaleessa. Musiikin historiassa juuri tällaiset kohtaamiset ovat aiheuttaneet eniten sitä tunnetta, että saako tästä oikeasti pitää. Outo syyllisyydentunne luo vaaran tuntua, jonka kautta kuulija todella kyseenalaistaa, onko hyväksyttävää laulaa näistä asioista tällä tavalla. 

Musta huumori on aina ollut osa McNerneyn elämää. Laulaja virnistää, että jopa hänen perheessään heitettiin astetta synkempää vitsiä todella hirvittävistä aiheista. 

– Se on varmasti ollut jonkinlainen selviytymismekanismi, jolla tulla toimeen tämän iljettävän ihmiskunnan ja oman itsensä kanssa. Väitänkin, että on ihan terveellistä koetella välillä sekä omia että muiden rajoja. 

McNerney lisää, että rajoja ylittäessään on kuitenkin oltava valmis seuraamuksiin. 

– Meillä on erittäin natsivastainen kappale, jossa puhutaan Hitleristä, joka oli pyytänyt Auston Osman Sparea maalaamaan hänestä taulun. Spare oli kieltäytynyt ja vastannut: ”Only from negations can I wholesomely conceive you. For I know of no courage sufficient to stomach your aspirations and ultimates. If you are superman, let me be forever animal.” 

– Kirjoitin tästä Forever Animal -kappaleen, ja eräällä keikallamme aloin kertoa sen taustatarinaa. Yleisö ei tainnut kuulla mitään muuta kuin sanan ”Hitler”. Tilanne alkoi mennä aika vihamieliseksi ja siitä nousi pienimuotoinen haloo, mutta olin valmis kohtaamaan tällaisenkin tilanteen jo sillä syyllä, että ainakin kappale sai aikaan voimakkaan reaktion. 

Monet muusikot ja taiteentekijät eivät tohdi lähteä vaarallisille teille, vaikka heidän intuitionsa ohjaisi sanomaan asiat suoremmin. 

– Luulenpa, että loppujen lopuksi suurin osa ihmisistä haluaa vain sopeutua joukkoon, McNerney sanoo. 

– Verrataan tätä vaikka siihen, että on ihmisiä, jotka sanovat menevänsä luontoon ja kulkevat niitä valmiiksi tehtyjä hiekkateitä. Ja sitten on heitä, jotka lähtevät oikeasti samoilemaan omille poluilleen. 

– Liian monella bändillä on pelissä liikaa. Heillä on päivätyöt, lähimmäisiä, perheet ja lapsia, jotka joutuvat tulilinjalle, jos perheen muusikko lähtee toden teolla tekemään sitä mitä haluaa ja sanomaan asiat täsmälleen kuten ajattelee. Joskus totuus on silti todella tarpeellista.

Julkaistu Infernossa 4/2023.

Lisää luettavaa