Harvoinpa haastateltavalta kirpoaa äärimmäisen tarkkanäköistä pohdintaa oman tuotannon ilmiasusta ja jutussa saa sivuta Jim Carreytä, Deathiä ja buddhalaista filosofiaa sekä heittäytyä kuvataiteen analyysiin. Yksinkertaisimman mutta monimutkaisimman, iloisimman mutta synkimmän levynsä tehnyt Cynic on poikkeus. Yllätyksiä piisaa joka kulman takana.
Teksti: Kimmo K. Koskinen
Ennen kuin voidaan ottaa käsittelyyn prog-jazz-metal-pioneeri Cynicin uusi levy Kindly Bent to Free Us, hoidetaan muut kiinnostavat jutut alta pois. Ensimmäisenä kitaristi-laulaja ja yhtyeen primus motor Paul Masvidal saa kertoa, miten hän päätyi Jim Carreyn How Roland Rolls -lastenkirjan soundtrackin tekijäksi.
– Olen ”Global Alliance for Transformational Entertainment” -nimisen organisaation musiikillinen johtaja. Ystäväni John Raatz on koko GATEn pomo ja Jim Carrey yksi sen johtohahmoista. John näytti Jimin kirjalle vihreää valoa ja pyysi minulta siihen musiikkia.
Tilaustyöt eivät ole Masvidalille vieraita. Hän työskentelee Hollywoodissa säveltäjänä tehden musiikkia televisioon ja satunnaisesti elokuviin. Masvidalia ja pitkäikäistä soittajaparia, rumpali Sean Reinertia on työllistänyt viime vuosina myös kiertäminen Deathin merkeissä.
– Sen takana on pari sanfranciscolaista hemmoa, jotka ovat kovia Death-faneja. He alkoivat puuhata Death-soittajia yhteen, ja lopulta projekti alkoi elää omaa elämäänsä. Löysimme mainion kemian Human-aikojen kokoonpanon eli Seanin ja Steven (DiGiorgio, basso) kanssa.
– Tällaisella projektilla on kuitenkin selkeä elinkaarensa. Teimme rundit Euroopassa ja USA:ssa, ja jotakin on ehkä vielä tulossa. Taustalla on Chuckin (edesmennyt Death-pomo Schuldiner, toim. huom.) perinnön kunnioittaminen tuomalla musiikki elävänä niille faneille, jotka eivät ehtineet kokea Deathiä aikoinaan.
Masvidal ja Reinert ovat toimineet vuosia Deathin pommitusta rutkasti monisyisemmän ilmaisun parissa. Hyppääminen kunnon kuolometallin myllytykseen ei silti tuntunut oudolta.
– Aluksi tuumin, että onpas tämä musa brutaalia ja aggressiivista. Sitten aloin päästä yhteyteen oman aggressioni ja kiukkuni kanssa, ja soittamisesta tuli aina vain terapeuttisempaa ja katarttisempaa.
– En kuuntele tuonkaltaista kamaa aktiivisesti, mutta yllätyin itsekin, kuinka osa minusta kytkeytyi siihen täysin. Chuckin musiikki on tunnetasolla todella intensiivistä. Hän oli kultainen ja henkinen kaveri, joka vain sattui ilmaisemaan henkisiä ominaisuuksiaan äärimetallin keinoin.
Cynic ei kuitenkaan saanut suuntaan tai toiseen vaikutteita Death-rundeista.
– Cynicin vibat värähtelevät ihan eri taajuuksilla. Ja materiaali oli jo tuota ennen täysin valmista. Cynic on aina ollut oma ykseytensä, jolla on varmasti jonkinlainen linkki Deathiin. En vain ole tietoinen, mikä tuo yhteys on.
Lue koko juttu Infernon numerosta 1/2014 (#113).