Fear Factory
Genexus
Nuclear Blast
Testasin Genexusta lenkillä, ja industrialmättö toimi kuin häkä. Sen jälkeen kuuntelin myllerrystä tietoteknisen toiminnan taustalla, eikä toiminut. Sitten tykitys jatkui punttisalilla, ja perkule, että taas toimi. Voimme siis päätellä, että Fear Factory on, kuten Godflesh-pomo Justin K. Broadrick oman moukutuksensa määrittelee, kehomusiikkia. Ja oikeasti pirun hyvää sellaista.
Samaa kaavaahan yhtye jyystää jo kolmatta vuosikymmentä, eikä touhussa ole pientä synapophelmeä, Expiration Dateä, lukuun ottamatta yllätyksen häivääkään. Kirurgisenrytmikkäät kitarariffit yhdistettynä kellontarkkaan rumputuleen sekä vihaisesta rähinästä melodiseen vaihteleva laulu syntikkahöysteillä on bändin kaava, ja siinä pysytään.
Toisaalta yhtye on keskittynyt koko uransa (tai siis ainakin, kun kitaristi Dino Cazares ja laulaja Burton C. Bell ovat olleet läsnä) hiomaan konemaista ulosantiaan täydellisyyteen. Ilmeisesti nyt ollaan lähellä, vaikka uraauurtavuudesta ollaan sinällään vuonna 2015 todella kaukana.
Jos tämän ei anna sen haitata, veitsenterävä, tarttuvaksikin hiottu rytinä iskee erittäin tehokkaasti. Päämusiikkia Fear Factory ei edelleenkään ole – vaikka futuristis-teknologisilla teemoillaan eittämättä sellaiseen tähtääkin –, mutta keho reagoi harvinaisen vahvasti.
Funkadelicin iskulauseen päälaelleen kääntäen: kun perse liikkuu, mieli raahautuu mukana.
