16.4.2013, Saksa, Berliini, Neukölln
Matkani Mr. Peter Haydenin kanssa kohti Roadburn-festivaalia alkoi perjantaina 12. huhtikuuta Helsingin Lepakkomiehestä. Tämä olkoon Vilhon mainioiden Lordi-kiertueen blogien vastapainoksi hieman erilainen näkemys kiertämiseen.
Lepakkomiehessä bändi oli selkeällä löysät pois -linjalla. Sekä lavalla että sen ulkopuolella. Keikan jälkeisenä aamuna retkue, joista osa ei ollut ehtinyt nukkua lainkaan, tuli poimimaan minut kyytiin.
Jägerinhuuruisen lauttamatkan jälkeen Tallinnasta matkattiin Latviaan ja Riikaan. Keikkapaikkana pikkuruinen, mutta kotoisa Cafe Leningrad. Täydellä volyymilla tuutatun Lepakkomiehen-keikan sijaan riikalaiset saivat kuulla vapaammin soljuvan ja jazzahtavamman tulkinnan bändin raskaasta psykedeelisestä murjonnasta.
Yöpaikkana hostelli, jonka jyrkkä portaikko oli reissun ensimmäinen todellinen kuumotuksen kohde. Hartaissa tunnelmissa saimme kaatuilla ennen sänkyyn kellahtamista.
Seuraava siirtymä oli edellisen viisituntisen ajon kaltainen ja määränpäänä Liettua. Pakettiautossamme kulkee kvintetin ja heidän soittokamojensa lisäksi allekirjoittanut ja koko kiertueen ajava kuski. Oma rooli alkoi valjeta toden teolla vasta tässä etapissa.
Kun viisi erikoismiestä matkaa kylki kyljessä tiivisti pakatussa autossa, tunteiden heitellessä vuoristoradan lailla ääripäästä toiseen, huomaan olevani jonkinlainen orkesterin luottamusmies ja ulkopuolinen tuki. Bändiin mahtuu eksentristä ääri-ihmistä, herkkää runosielua, kaoottisissa tunnelmissa myllertävää sekoilijaa ja kaikkea väliltä, joten Mersun penkeillä muhiva keitos on räjähdysaltis.
Vilnassa auto parkkiin ja ovien auetessa tyhjät kaljatölkit vierivät kolisten kaduille ja huoltoasemille jo nyt ties monetta kertaa. Bix-baari on intiimi rokkiklubi ja ennakkofiikset hienot.
Soitto on kaikkea muuta kuin himmailua. Pöydillä kiiveillään, naulakot irtoilevat seiniltä ja kitaroita taotaan nyrkein. Kulli tanassa rokkailua, jos sallitte ilmauksen. Keikanjälkeinen yö on jotain, josta ei yksityiskohtiin mennä, mutta sanottakoon, että paikalliset majoittajat muistavat tämän porukan varmasti ikuisesti.
Olen kuullut lukuisia tarinoita bändien ajomatkoista Puolan läpi, mutta mikään ei valmistellut sen realisoitumiseen silmien edessä. Kaameat tiet, täysin mielipuolinen rekkaliikenne ja tunneskaalojen eri universumeissa olevat yksilöt. Kuumotuksen kuusitoistatuntinen. Tämä maa säteilee pahaa. Niin monella tasolla, ettei internetin palstatila riitä tämän puheenvuoron tallentamiseen.
Kuskin suoriutuessa loputtomalta tuntuneesta päivästä berliniläisen hostellin baariin tirautimme kollektiiviset huojennuksen kyyneleet.
Tänään Berliinin White Trash ja bändi, joka painelee parhaillaan rinnat rottingilla pitkin Neuköllnin katuja.
Oma urakkani Mr. Peter Haydenin autossa alkaa olla ohi. Huomenna orkesterin jatkaessa keikalle Chemnitziin, lähden jo junailemaan kohti Alankomaita, Tilburgia ja Roadburnia. Tiemme kohtaavat festivaalin Stage 01 -lavalla lauantaina.
Tämä on rankin työpaikka, mutta sekuntiakaan en vaihtaisi. Täältä tähän ja seuraavaa päivitystä toivottavasti Roadburnin mainioista tunnelmista.