Italialaisen Spiritual Frontin ura on ollut täynnä jyrkähköjä suunnanmuutoksia. Alkujaan bändi soitti synkeää neoklassista folkia imien hiljalleen vaikutteita muun muassa rockista, tangosta, swingistä ja erikoisemmista lähteistä. Nykyään se esittää rempseää ja ilomielistä, hyvinkin omaperäistä musiikkia, jota on vaikea lokeroida mihinkään genreen. Nihilistinen itsemurhapop kuvaa Simone Salvatorin johtaman orkesterin musiikkia täydellisesti.
Bändin kahdeksannella täyspitkällä ei ole lainkaan omia biisejä, vaan se on The Smiths -coverlevy, jonka tiimoilta italiaanot myös rundasivat. Levy on kunnianosoitus Morrisseyn ja Johnny Marrin kauniille hymneille.
Paljastan kerettiläisyyteni. Spiritual Front on niitä harvoja kepeämpiä bändejä, joita seuraan, joten The Smiths on hittibiisejä lukuun ottamatta melko tuntematonta maaperää. Miltä coverit sitten tällaisen The Smiths -nyypän
korvissa soundaavat? Noh, aika lailla kamalta, jota Spiritual Front tekee muutenkin.
Salvatorin laulut ovat aina yhtä komeita. Musiikki on kesäisen hempeää ja rempseää, paikoitellen hyvinkin kaunista tunnelmointia. Bändille ominainen soundi on läsnä, joten tangokkaaksi itsemurhapopiksi tämäkin vääntyy. Ihan hyvä.