Knoxvillen deathcore-jyrä murjoo yhdeksännellä levyllään turpaan totutun tujakasti. Yhtyeen mukaan tarkoituksena on ollut luoda sen raskain, sokeeraavan uhkaava ja brutaali albumi.
Isolla ja murealla tuotannolla ampuva levy on ilman muuta raskas ja brutaali – uhkaavakin. Tonninpainoiset kitarariffit, armottomasti junttaava rumpalointi ja ahtopaineella korahteleva lauluryöpytys pitävät tästä huolen. Tunnelmiltaan sopivasti vaihteleva brutalointi on kaikkiaan varmaa jälkeä parikymppiseltä yhtyeeltä.
Vaikka armottomissa kappaleissa on imakkaa vetoa, niissä on myös tukkoisuutta ja tasapaksuutta. Useammassa osiossa vähemmän voisi olla enemmän. Sen sijaan eriasteinen mäiske vain maksimoidaan. Bändi voisi säästää paukkuja esimerkiksi groovaavampaan mellastukseeen, jonka se tuntuu hallitsevan parhaiten. Tehokkaammin rullaavat rallit, Prisoner 666 ja The Abysmal Gospel, osoittavat tämän hyvin.
Bändi saa palkeistaan irti kiitettävän määrän tuhoa, mutta se voisi olla sisällöllisesti muistettavampaa.