Dick Hideousin teatraalinen ja provosoiva laulutyyli saattaa jakaa mielipiteitä, enkä itsekään osaa päättää, mitä mieltä loppujen lopuksi olen. Ei mies ihan oman elämänsä Mike Patton ole, vaikka hän lienee lähin vertailukohde. Laulaa mies osaa ihan oikeastikin, silloin kun malttaa niin tehdä. Jokaista puhdasta nuottia kohden löytyy varmaan sata huudettua, ölistyä ja muristua. Rumpali Butch Muffdiver (mahtavia nämä taiteilijanimet…) hoitaa puolestaan rankimmat örinäosuudet.
Frankie and Gatorin musiikissa on nokkeluutta ja taitoa, mutta yllättävän raaka ja raju soundimaailma pitää huolen siitä, ettei levy kuulosta liian kliiniseltä. Fast Forward aloittaa levyn tummalla heviriffittelyllä, jonka päälle Dick Hideous lataa sekopäisen teatraaliset vokaalinsa. Seuraava kappale Bachelor’s Song tylyttää puolestaan vanhan System of a Downin malliin, kun taas kolmosbiisi Two of Directions voisi ihan hyvin löytyä vaikka Disco Ensemblen levyltä.
Kiekon korkkaa siis hämmentävän erilainen biisikolmikko, mutta silti kappaleet ovat tekijänsä näköisiä. Dick Hideousin laulu tuo niihin omalaatuisen leiman, mutta niitä yhdistää myös tietty draivi ja asenne. Pääosin meininki on raju ja kiihkeä, mutta välillä maltetaan myös fiilistellä. Yhtye osaa luoda tunnelmia.
Burma ei missään vaiheessa kuulosta sekavalta sillisalaatilta, vaikka kaikki ainekset siihenkin ovat olemassa. Mukavan seikkailullinen levy, joka on onnistunut välttämään crossover-musiikin perinteiset sudenkuopat.