Vanhalle liitolle uskollisia doomahtavia riffejä, Tony Iommille kumartavia sooloja, 90-luvun doomia heijastelevia melodioita, rupisen orgaanista tuotantoa ja lujaa rääkyvä laulaja, joka sattuu olemaan naispuolinen.
Herem on kolmannella albumillaan metallin alkulähteillä. Jopa niin, että albumi kuulostaa ennemmin kivalta harrastuslevyltä tai autotallidemolta kuin vuosikymmenen operoineen bändin kolmannelta albumilta.
Albumi on vaivaannuttavaa kuultavaa. Yhdellä hetkellä rokataan napakasti ja pusketaan päälle venkoilevaa sooloa, seuraavalla sihistään ja sähistään kolmen pennin Black Sabbath -riffin päälle vailla minkäänlaista päämäärää.
Herem on tehnyt tasapainoisen albumin. Tasapainoisen siinä mielessä, että jokaisen toivoa herättävän kohdan päälle kuullaan saman verran divaritason tunnelmia. Melkoinen pudotus vaikkapa bändin hienoon debyyttiin nähden.