Black metal -soturit Trondheimista palaavat levykantaan kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Kupletin juoni ei ole muuttunut, vaan yhtyeen seitsemännellä levyllä pauhaa bändille tunnusomainen jylhä ja fantasiateemainen musta metalli.
Yhtyeen myöhempien aikojen Emperorista muistuttava, näppärästi raastava jylhistely on ollut kelpoa mutta laadullisesti vaihtelevaa. Osaamista tällä 1990-luvun puolivälissä perustetulla yhtyeellä kyllä on. Terävimmäksi
esimerkiksi asiasta käy poppoon Armada-albumi vuodelta 2006. Kokonaiskuvassa bändi on kuitenkin jäänyt keskisarjan puurtajaksi. Tuorein levy ei valitettavasti tuo asiaan muutosta.
Ainoan alkuperäisjäsenen Arnt Obsidian Grønbechin johdattama joukko hyökkää päälle kliinisesti ja kovaa, mutta varsin yllätyksettömästi. Levyn alkupään parin juonikkaamman kappaleen jälkeen jämähdetään vähän liiankin puunattuun ja tasaiseen jylinään. Sekin on taitavasti soitettua ja täysin palkein tulkittua eepostelua, mutta koukkua ja vetoa ei ole riittävästi.
Vaikka levy ei synnytä nimensä mukaista katarsista, kyseessä on ihan tyydyttävä, bändin näköinen suoritus.