Demoniac tarjoaa kolmannella täyspitkällään pitkälti samaa ilahduttavan ällistyttävää thrash-ilotulitustaan kuin kolme vuotta sitten julkaistulla So It Goes -albumillaan.
Vaikka Nube Negralla ei ole enää yllätysmomenttia puolellaan, levy osoittautuu syvällisemmän paneutumisen myötä lähes yhtä vahvaksi ja jopa aavistuksen monipuolisemmaksi kokonaisuudeksi kuin edeltäjänsä.
Chilen jantterien pieksentä on siitä hämmentävää, että vaikka biisien sekaan heitellään maltilla moogia ja klarinettia tai kokonainen instrumentaali haitareilla, musiikki ei kuulosta missään kohtaan teennäisen tekotaiteelliselta. Jokaisella erikoisinstrumentilla on sävellyksissä oma täysin luonnollinen osansa. Kitarointi puolestaan on kaikessa riffien ja soolojen ylenpalttisuudessaan kauttaaltaan tyylikästä.
Albumin nimeen piiloutuva tummien pilvien uhka on aistittavissa myös musiikissa lisääntyneenä mustina pilkahduksina. Kirjaimellisesti suurin ero edeltäjäänsä on kuitenkin massiivisen päätösraidan puuttuminen. Kappalemäärän kasvattaminen ja levyn jakaminen useampaan pitkähköön teokseen on sekin toimiva ratkaisu.