Vuonna 2019 perustetun, ties monennenko Savage-nimisen kvartetin toisinnon kohteena ovat W.A.S.P. ja Lizzy Borden. Rajujen amerikkalaisesikuvien tyyli ja muotokieli on otettu haltuun ilkeää imagoa, ärjyvää liidilaulua ja jengistemmoja myöten, mutta baijerilaisten biisinkirjoitustaidot ovat valitettavasti kakkoslaatua.
Keskinkertaiset kappaleet eivät ole edes levyn pahin ongelma, vaan äänimaailma. Sisäistän yhtyeen pyrkimyksen idoliensa raa’an konstailemattomiin vintage-soundeihin, mutta Glory Ridersin äänimaailma ei ole hyvällä tavalla 80-lukulaisen orgaaninen tai pahaenteisen syntinen, vaan liian diskanttivoittoinen ja kaikuisa. Äänentasokin heittelee biisistä toiseen.
Riffit soivat kuivasti ja terävästi kuin Chris Holmesilla aikoinaan ja bassokin lonksuu asiallisesti, mutta liekehtivät kitarasoolot soivat kuin kaikuisassa tilassa yhdellä mikillä kaiuttimesta taltioituna. Basareissa ei ole potkua ja virveli tussahtelee kovempaa kuin mikään muu. Tomitkin kumisevat sen verran liikaa, että fillit puuroutuvat. Pellit hädin tuskin kuuluvat, paitsi kun niistä soitetaan kupuja.
En ryhdy edes arvailemaan, onko Savage apinointinsa kanssa tosissaan. Mutta jos on, miksei äänittäjä ole?
