Minulla on hieman ongelmallinen suhde islantilaissuuruus Sólstafiriin. Löysin bändin vasta vuonna 2009 julkaistun Köldin aikoihin. Olin toki kuullut aiemmin Masterpiece of Bitternessiä (2005), mutta skippasin levyn syystä tai toisesta. Ehkä se oli siihen aikaan aivan vääränlaista musiikkia, joka ei oikein mahtunut omaan maailmaani. Liian kokeilevaa ja erilaista. Liian kevyttä?
Myös debyyttilevy Í blóði og anda (2002) jäi minulta täysin olemattomalle huomiolle. Vuosituhannen alun black metal tuntui menevän täysin väärään suuntaan, joten ohitin autuaasti lähes kaikki tuon ajan julkaisut, joihin olen toki palannut retrospektiivisesti. Kyllästyin jatkuvasti kasvavaan tarjontaan. Kokeellinen black metal ei kiinnostanut lainkaan. Onhan se ihme nysväilyä ja himmailua: black metal pilalla, pelkkää paskaa tilalla.
Köld iski kuitenkin kovaa. Jäätävän hieno post-black -levy. Maailmankuvani oli muuttunut huomattavasti avoimemmaksi kaiken puritaanisen öyhötyksen jälkeen, joten olin valmis kokeilemaan kaikenlaista uutta – jopa jatsia!
Vuonna 2011 julkaistulla Svartir sandarilla on yksi tunnetun universumimme hienoimpia kappaleita, Fjara, mutta eihän se kokonaisuudessaan mikään Köld ole. Liian laahaavia biisejä. Vuoden 2014 Ótta liukui vielä kauemmas omista mieltymyksistäni, eivätkä vuosina 2017 ja 2020 julkaistut Berdreyminn ja Endless Twilight of Codependent Love muuttaneet tilannetta.
Välillä olen yrittänyt kuunnella Svartir sandarin jälkeisiä levyjä, mutta eivät ne pysty pitämään mielenkiintoani yllä. Tunnustan niiden poikkeuksellisen soonisen maailman. Varmasti monen mielestä upeita post-metal -levyjä, mutta niissä haisee vähän liiaksi viiksivaha ja ”mitäs ipaa sulla on hanassa?” -skene.
Kuuntelin siis Sólstafirin uutukaisen, suomeksi ”pyhää kärsimystä” nimellään tarkoittavan Hin helga kvölin, hieman varauksella. Olin kuullut ennakkoon levyn nimibiisin, jolla bändi palaa black metal -juurilleen, sekä perinteisemmin rokkaavan fiilistelyn, levyn avaavan Hún andran. Toimivat muuten helvetin kovaa!
Levyltä löytyy myös psykedeelinen Pink Floyd -kanavointi Sálumessa, josta tulee mieleen maailmankaikkeuden hienompiin biiseihin kuuluva Comfortably Numb. Eivätkä levyn psykeprogeilut jää siihen, vaan koukeroisia trippejä on kuultavissa myös muissa biiseissä. Esimerkiksi levyn slovarissa Freygátanissa on David Gilmourilta kuulostava skittasoolo.
Loppupuolelle on jemmattu myös levyn toinen mättöveto, kahdeksas biisi Nú mun ljósið deyja. Transsimaiset kilkatukset, rivakka tempo ja hienot melodiat palauttavat kuuntelijan ysärin pohjoismaisiin black metal -tunnelmiin.
Lätyn päättävä Kuml (forspil, sálmur, kveðja) leijuu aivan omissa sfääreissään saksofoneineen kaikkineen. Aivan järjettömän siistiä ja savuista Angelo Badalamentin säveltämien Twin Peaks -tunnelmien inspiroimaa kuplintaa.
Mutta risujakin on jaettava: levyn puolivälin biiseistä löytyy juuri sitä Sólstafiria, joka ei maita minulle niin hyvin. Unohdettavat riffit laahaavat liian pitkään, ja bändi päätyy seilaamaan post-rockin ja -metalin unettavissa suvannoissa. Kolmoskappale Blakkrakkia en siedä ollenkaan. Pelkkä tympeähkö rokkimaneeribiisi. Seiskabiisi Grýla lipsahtaa alussa samaan lokeroon, mutta parantaa ryhtiään loppua kohden.
Kokonaisuudessaan Hin helga kvöl on kuitenkin totaalinen yllättäjä ja jää reilusti plussan puolelle. Monipuolinen ja juureva ”paluulevy”.