Paluualbumi lähes bändiltä kuin bändiltä on vuosikausien poissaolon jälkeen faneille todennäköisemmin valtava pettymys kuin kaikki haaveet täyttävää hekumaa. Joskus ikääntynyt bändi on yksinkertaisesti laiskistunut ja aina välillä samalla tutulla nimellä julkaistaan jotain sellaista, mille olisi voinut keksiä ihan uuden projektin. Tai sitten riittää se, ettei uusi materiaali kerta kaikkiaan yllä millään tavalla niiden vanhojen klassikkojen tasolle.
Sveitsiläinen Coroner on nyt julkaissut uuden albumin ensimmäistä kertaa 32 vuoteen. Miettikääpä tätä vaikka sitä kautta, että bändin basisti-laulaja Ron Broder oli edellisen levyn aikoihin 28 vuotias ja täytti viime tammikuussa 60 vuotta. Eihän tällainen paluu nyt mitenkään voi toimia? Ei varsinkaan kun Coroner teki aktiiviaikoinaan vain hyviä albumeita Punichment for Decadence (1988), No More Color (1986) ja Mental Vortex (1991) etunenässä.
Paluu ei voi mitenkään päättyä hyvin? Eihän tässä ole mitään järkeä? Kannattaisiko antaa menneiden olla menneitä? Meinasin jättää albumin kokonaan kuuntelematta.
Onneksi en jättänyt. Olkoon Dissonance Theory poikkeus tähän mainittuun, järkälemäiseen kiveen hakattuun sääntöön.
Albumin ei tarvitse soida kuin intron ja aloituskappaleen verran, niin enää ei hirvitäkään se, että voiko Coroner mitenkään täyttää albumille kasvaneita odotuksia. Sen sijaan alkaa hirvittää, voiko bändi ylittää kaikki odotukset niin helvetillisellä voimalla, että tuloksena on jopa yksi bändin parhaista albumeista koskaan?
Coronerin tunnistettava soundi on täysin läsnä. Thrash metalin ja varsinkin ”teuronirässin” kivijalka yhdistyy sveitsiläisellä tarkkuudella progemetallisiin vaikutteisiin. Kaikki on ihan kuin silloin joskus, paitsi että jollain ihmeellisellä tavalla Coroner on kypsynyt monissa asioissa vielä aiempaakin paremmaksi. Ihan kuin bändi tietäisi nuoruusvuosiaan paremmin, missä riffeissä ja melodioissa kannattaa viipyillä hieman pidempään ja milloin on tehtävä äkkinäisiä käänteitä, jotta tunnelma pysyy niin vangitsevana, ettei albumia voi kuunnella kuin kokonaisuutena. Tästä ei juuri progen ja metallin tasapaino parane tällaisessa reseptissä, jonka muun muassa Coroner ja Voivod hallitsevat.
Koko albumi on täynnä toinen toistaan kipakampaa riffiä, groovaavampaa komppia ja vangitsevampaa tunnelmaa. Kuusiminuuttiset kappaleet ovat täynnä hienovaraisia tunnelmia, joiden ylläpitämiseen ei tarvita mitään ylimääräistä. Coronerissa ei kuulla orkestraatioita, vierailijoita, koskettimia tai muita kuorrutteita. Ron Broderin, Tommy Vetterlin ja Diego Rapacchiettin trio-soundi soi musertavan tarkasti ja jollain sairaalla tavalla myös svengaa eteenpäin täysin pysäyttämättömästi. Jos sinulle on tullut ikinä se fiilis, että ennen kaikki oli paremmin ja voisipa palata hyvässä mielessä menneisyyteen jonkin ennenkokemattoman albumin kautta, Coroner antaa sinulle täyden tyydytyksen, mutta tarjoaa silti myös jotain ihan uutta ja muikeaa.
Hirvittävimmässä tilanteessa Coroner olisi voinut ”häpäistä” koko menneisyytensä ja perintönsä, jolloin Dissonance Theory olisi kuulijoiden toimesta pyyhkäisty kaikessa hiljaisuudessa bändin kaanonista. Tämän sijaan Coroner päättikin tehdä yhden vuoden 2025 parhaista metallialbumeista ja näyttää nuoremmilleen, miten progethrashia louhitaan.