Voi kun aika rientääkin. Acceptin toinen reinkarnaatio on edennyt jo viidenteen pitkäsoittoonsa, ja laulaja Mark Tornillo on vaikuttanut bändissä pidemmän yhtämittaisen siivun kuin alkuperäinen palosireeni Udo Dirkschneider aikoinaan.
Tietty osa faneista kaipaa Udoa maailman tappiin, mikä heille toki suotakoon. On kuitenkin kiistatonta, että entinen T. T. Quick- kettu keulillaan bändi on pystynyt kirjoittamaan biisejä monipuolisemmin, ja Tornillon kireä mutta monipuolinen raspi on toiminut jokaisella levyllä upeasti.
Vuoden 2010 paluu oli todellinen näytönpaikka. Bändi sai kuitenkin mainion vastaanoton ja on rypenyt sittemmin tasaisessa suosiossa, käväisten jokaisella levyllään Suomessakin listan kärkikympissä. Bändin omakohtaista tyytyväisyyttä levytyksiään kohtaan ei ole peitelty, ja niinpä klassikkobiisit ovat siirtyneet keikoilla sivuun tuoreempien tieltä. Matka on ollut musiikillisesti tasainen ja ainakin ulospäin paineettoman oloinen. Toimivaan kaavaan ei ole tehty muutoksia, ja Andy Sneapin napakka tuotanto on leimannut jokaista pitkäsoittoa vahvasti. Niin nytkin.
Too Mean to Dien kohdalla ollaan arvatenkin oltu kuluvan aikakauden vaativimmassa paikassa. Kokoonpanossa on käynyt pieni tuulenvire aiemminkin, mutta kun basisti ja merkittävä biisinkirjoittaja Peter Baltes ilmoitti erostaan parisen vuotta sitten, moni uskoi kohtalon kellojen soivan. Mutta paskan marjat. Accept poimi kyytiinsä uuden basistin ja kaiken kukkuraksi myös kolmannen kitaristin. Melkoinen temppu yhtyeeltä, joka on profiloitunut vahvasti kahden kitaran bändiksi Restless and Wildin (1982) kannessa liekehtivästä kitarakaksikosta lähtien. Noh, tekihän Iron Maidenkin vastaavan peliliikkeen ja harva siitä enää mutisee.
Mainitut muutokset ja kirotun koronan vaikeuttama levytysprosessi ovat varmasti luoneet haasteita, mutta uusi levy on erinomaista Acceptia. Olennaisin muutos lienee juuri kolmen kitaristin hyödyntäminen, joka päässee selkeimmin oikeuksiinsa vasta livehyökkäysten yhteydessä. Accept ei ole suoranaisesti loistanut Judas Priest- tyylisillä soolovuorotteluilla, mutta nyt kuulemme varsin upeaa sellaistakin.
Tuoreemmalle jäsenistölle on annettu tilaa myös sävellyspuolella. Onkin hämmästyttävää, että Baltesin poistumista riveistä tuskin pystyy havainnoimaan tarkinkaan fanikorvapari. Tämä on tietenkin helpotus, mutta samalla herää kysymys, josko uuden veren tuomaa tuoreutta olisi voinut hyödyntää enemmänkin.
Biisien tyylikirjo on totuttu, ja mukana on esimerkiksi pontevaa perusjyrää (Overnight Sensation, The Undertaker), rivakampaa rutistusta (Zombie Apocalypse, Not My Problem) ja hempeää hidastelua (The Best Is Yet to Come, Samson and Delilah). Ja mitä Accept olisikaan ilman haikeita itämaistyylisiä kitaraleadejä, kertosäkeiden jylhää mieskuoromylvintää ja klassisten vaikutteiden vilahtelua.
Lyriikkapuolella ammutaan hevin peruskuvastolla täältä pesee -tyyliin, eikä bändi häpeä edelleenkään kertomuksia, joita olisin voinut rustata itsekin jo yläasteikäisenä. Kaikki siis hyvin. Too Mean to Die ei ole uusi Balls to the Wall tai Russian Roulette, muttei sen tarvitsekaan olla. Accept tekee vuoden 2020 Acceptia.
Soiton ilo, vitaliteetti ja jämäkkyys on kuudella vuosikymmenellä levyttäneen bändin kyseessä ollen lähes vertaansa vailla. Bändi osoittaa koko lailla samanlaista jääräpäisyyttä kuin juuri levyttänyt AC/DC, ja onkin vaikea kuvitella, että Wolf Hoffmanin leveä tavaramerkkihymy tai Flying V:n sointi hyytyisivät vielä aikoihin. Levyn kaunein tunnelmapalakin kertoo, että paras on vasta edessä.
