Puhdastakin laulua ja corempaa ilmaisua sisältäneestä The Unspoken King (2008) -kaatumisesta lähtien Cryptopsy on pitänyt huolen, että ainakaan nössöytymisestä heitä ei voi syyttää. Eikä totta vie voikaan, sillä jokainen sittemmin julkaistu levy on ollut korostetun kireää ja turboahdettua modernia brutaalia death metalia.
Linjaksi on paalutettu keskittymishäiriöisille suunnattu ja jatkuvasti suuntaa muuttava TikTok-kuolo. Bändillä on ikää jo 33 vuotta, mutta mitään vanhakantaista hurjasti kieputtavassa mätössä ei ole ollut enää aikoihin.
An Insatiable Violence ei tuo tähän sapluunaan mitään uutta, vaan levy on suoraa jatkoa vuonna 2023 julkaistulle edeltäjälleen. Kuin kappale samasta kärsimyksen niteestä, ja jos mahdollista, vielä entistäkin tiukempana. Linjaa voi katsantokannasta riippuen pitää joko ilahduttavan johdonmukaisena tai hienoisen tylsänä. Itse alan kallistua jälkimmäiseen.
Cryptopsyn ehdotonta otetta voi sinänsä arvostaa, sillä harva 90-luvun alussa perustettu bändi omaa näin tuliset eväät. Mutta samaan aikaan kaipaan uran ensimmäisen puoliskon levyjen värikkyyttä ja persoonallisuutta. Ne sentään saattoi erotella helposti keskenään.
An Insatiable Violence on täynnä huikeaa soitannollista taituruutta, tyhjiössä soivia riffejä ja adhd-hengessä tulittavia rumpuja. Aina välillä kuullaan jokin pyörremyrskystä erottuva koukku, melodisempi soolo tai edes miedosti groovaava osio, mutta nämä kaikki on pakattu ohimeneviin pätkiin. Millään ei varsinaisesti mehustella.
Koko levy on kuin kymmenen sekunnin paloista kasattu palapeli, jonka paloja viskotaan seinille näennäisen satunnaisesti. Kaaoksen keskeltä on vaikea löytää varsinaisia kappaleita. Jotain, jolla erotella ne toisistaan, ja jonka avulla jättää päähänsä jokin kummitteleva täky.
Tämä kaikki on varmasti bändin uudemman linjan ystävien mieleen, mutta henkilökohtaisesti tunnen oloni tämän äärellä jo vanhaksi. Meno on liian modernia, liian virheetöntä, liian poukkoilevaa, liian kaikkea. Tehokasta kylläkin, sitä ei voi kieltää.
Jos ajatellaan klassikkoja kuten Sacrificial Suicide, Maze Of Torment tai Hammer Smashed Face, niin kovin paljon kauemmas näistä ei enää death metalin puitteissa päästä. Pelattava pallo on sama, mutta pelikenttä on täysin eri. Vai onko se päinvastoin? Cryptopsyn kaaos on hallittua, mutta olo on sen jäljiltä niin hakattu, että ei oikein tiedä miten tähän pitäisi reagoida.