Suomalaisyhtyeen estetiikan tunnistaa: Black .44:n ronskisti äijäilevä grunge-groove-stoner-moukutus vie tunnelmat vuosituhannen alkuvuosiin, jolloin vastaavaa tarjontaa tuntui pulpahtelevan esiin runsain mitoin. Meno on raskassoutuista runttaamista, jossa riffit ovat raskaita ja tempot verkkaisia. Laulun ilmiasuna on pääasiassa miehekäs iskulauseiden ärjähtely.
Biisien perustat ovat kunnossa ja soitto soi kuten pitääkin. Laahustelevaisesta otteesta huolimatta homma ei tahmaa, vaan junttaava svengi pitää karvaisen murjonnan liikkeessä. Myös riffipuolella on hyvä meininki ja sopivan simppelit kitarakuviot tuntuvat rullaavan hyvin.
Laulun kanssa on vähän enemmän haasteita. Ärhentelevään mylvintään on haettu muitakin sävyjä, mutta ei ihan riittävästi tai täysin onnistuneesti. Sanoituspuolella mennään paikoitellen aika nolostuttavasti esikuvien lyriikkavihkoja mukaillen.
Bloodlinesilla on pintapuolisesti oikeinkin hyvä meininki. Henkilökohtaisesti siinä tökkää kuitenkin jokin. Ehkä turhan vahvasta maskuliinisuuden hajusta erottuu jonkinlainen mallin mukaan tekemisen tuoksu.