Sitä ei tapahdu ihan joka päivä, että Suomesta ilmaantuu maailmankartalle progemetallia. Eikä varsinkaan siten, että tällainen uusi tulokas julkaisee debyyttinsä InsideOutin kautta. Onhan kyseessä se legendaarisin progemetallilafka.
Royal Sorrow on tällainen bändi. Se on tullut esille debyytillään aikamoisella jytinällä. Kaikki mitä Royal Sorrow tekee, on kuin tehty kaltaiselleni progemetallin suurkuluttajalle. Royal Sorrow on kuin liian hyvää ollakseen totta.
Suurin harmituksen aihe Royal Sorrowissa onkin juuri se, että se oli kuin olikin liian hyvää ollakseen totta.
Progemetalli on ehkä kaikkein eniten se metallin vaikeasti määritettävä suuntaus, jossa bändeillä saa olla erittäin oma äänensä välittämättä mistään musiikin säännöistä. Progemetallissa on kuultu vuosikymmenten aikana persoonallisia bändejä, jotka ovat tehneet mielikuvituksellisia albumeita ja parhaimmillaan olen itsekin saanut progemetallibändien levyistä elinikäisiä kumppaneita, jotka ovat olleet matkassani vuosikymmeniä. Syy tällaiseen siteeseen on ollut se, että monet progemetallibändit tekevät niin omaperäisiä teoksia, että ne jopa muuttuvat samalla kun kuulija muuttuu itse.
Royal Sorrowin ensimmäinen haaste on se, ettei se kuulosta Royal Sorrowilta.
En pääse missään vaiheessa albumia irti siitä ajatuksesta, että Royal Sorrow on jatkuvasti kuin Leprousia. Norjalainen Leprous on soundiltaan niin tunnistettava, että Royal Sorrowin liikkuessa samoilla aalloilla, samankaltaisuus pistää korviin jatkuvasti. Ongelmaksi tämä muodostuu siinä kohdassa, kun kaikki Royal Sorrowin -kappaleet tuntuvat laimennetulta versiolta Leprousista. Näin voimakkaat mielleyhtymät ovat progemetallissa melkoisen harvinaisia.
Toinen Royal Sorrowin haaste on se, ettei se ole onnistunut kirjoittamaan debyytilleen kovin kiehtovia kappaleita.
Innerdeeps-albumilla on muutamia todella hienoja kohtia. Hieman yllättäen ne löytyvät levyn ytimekkäimmistä kappaleista. Levyn käynnistävä Let Go on ehkä eniten Royal Sorrowin itsensä kuuloinen kappale, ja vastaavalla tavalla Survival Complexin ja Looking Glassin melodiamaailmat ja kiemurat vetävät puoleensa. Juuri näissä hetkissä Royal Sorrow kykenee kirjoittamaan melodisesti vetoavia ja monikerroksisia kappaleita, joissa on potentiaalia.
Suurin osa Innerdeepsista vain sattuu tuntumaan paljon etäisemmältä ja tunteettomalta.
Vaikka levy on soinut miten monta kertaa, en saa tunneyhteyttä niihin asioihin, mistä Royal Sorrow haluaa kirjoittaa. Albumilla ei ole merkillepantavaa tunnelmaa ja sellaista vetovoimaa, joka saisi toden teolla paneutumaan kaikkiin sen kerroksiin. Soitto on vallan mainiota ja laulukin on kelvollista, mutta pohjalla soivat kappaleet eivät vain vangitse otteeseensa missään vaiheessa. 45 minuutin mittainen albumikin alkaa monella kuuntelulla tuntua ylimittaiselta.
Royal Sorrowilla on kaikki oikeat ainekset oikeassa järjestyksessä, mutta kokemus jää etäiseksi. Voin sanoa, että olisin halunnut pitää tästä albumista todella paljon, mutta tällä kertaa se ei ole mitenkään mahdollista.