Kuten moneen kertaan sanottua, suomalainen black metal on maailmalla kovassa kurssissa. Menestys poikii aina myös lieveilmiöitä, ja sellaisiksi voidaan laskea Aesthusin kaltaiset yhtyeet, joiden musiikilla ei ole periaatteessa mitään omaa annettavaa.
Hänen temppelinsä varjoissa on terhakas ja melodinen levy, joka kuulostaa siltä kuin Goats of Doom, Horna ja Sielunvihollinen olisi puristettu samaan pakettiin. Helposti korvakuulolta otettavissa sanoituksissa palvotaan tietysti sarvipäätä ja meininki on kaikilta osin stereotyyppistä tämän päivän Suomi-mustaa.
Aesthusin eduksi on laskettava, että kyseessä on yhtyeen debyyttilevy, mistä johtuen musiikin kasvottomuutta voi katsoa osin läpi sormien. Ei ole yllättävää, että albumin parhaaksi kappaleeksi kasvaa sen viimeinen raita, hitaasti ryömivä Tyhjyys, ikuinen kuolema, jolla bändi antaa ensimmäiset pienet näyttönsä omaleimaisuudesta.
Soitannollisesti pätevällä porukalla on saumoja vaikka mihin, minkä vuoksi yhtyeen nykyinen meininki tuntuu potentiaalin tuhlaukselta. Toivottavasti jatko tuottaa paremman tuloksen.