Ysärin puolivälin jälkeen death metal vetäytyi lymyämään kosteisiin kammioihinsa muutamaa isompaa nimeä lukuun laskematta. 2010-luvun taitteessa alkoi tapahtua isosti, kun kuolometallin uusi aalto teki selvää jälkeä Gatecreeperin, Tomb Moldin, Skeletal Remainsin ja Necrotin voimin.
Vaikka riffit olivat murskaavia ja sävellykset ryhdikkäitä, yksikään edellä mainituista ei sanottavasti uudistanut lajia. Eikä tarvinnutkaan, sillä kaikki oli jo keksitty 1990-luvun Floridassa, Suomessa ja Ruotsissa.
Necrotin musiikista erottuu sopuisassa riitasoinnussa jokaisen alalajin tyyli, mutta niin vivahteikkaasti, ettei sormea pysty painamaan minkään yksityiskohdan päälle. Kolmikon musiikillista mätää pursuava kombinaatio yksinkertaisesti toimii.
Homma pidetään mukavan liha-aivoisena. Aplodeeraan yhtä aikaa onnenkyyneleet silmissä ja persus tulessa, kun laulaja-kitaristi-basisti Luca Indrio mylvii albumin nimeä Sonny Reinhardtin mojovassa tremolotulessa ja rumpali Chad Gaileyn pahoinpidellessä kioskiaan tykyttävän blastin voimalla.
Necrot osaa lajinsa. Panssarirykmentin painolla rullaavat biisit runnovat tiensä suoraan ydinjatkeeseen, ja se on sitten menoa taas.
