Kouvolan iskelmäheviylpeys on kulkenut omaa itsenäistä polkuaan kohta 30 vuoden ajan. Yhtyeen viidestoista albumi on tehty hieman eri puusta kuin pari edeltäjäänsä. Siinä missä viimevuotinen Askel oli raskaan pohdiskeleva, Hiljainen on selkeästi kepeämmin liitävä kokonaisuus.
Vaikka Viikatteen musiikissa ei ole vuosien aikana tapahtunut suuria muutoksia, orkesteri koki uransa isoimman muutoksen, kun toinen perustajajäsen Simeoni erosi yhtyeestä kaksi vuotta sitten kuulo-ongelmiensa vuoksi. Tilalle otettiin ATK- ja Nolla-yhtyeissä soittanut Ohto Pallas. Ja mikäs siinä, hyvinhän kaveri hommansa hoitaa.
Vaikka Viikate on jo veteraaniluokassa, se jaksaa kaivaa hihastaan uusia yllätyksiä. Tällä kertaa kappaleissa ajoittain esiintyvät naistaustalaulajat nostavat esityksiä perinteisen melankolian suosta hieman pirtsakammalle tasolle.
Vienon new wave -henkinen Tulvaniityt, lapsuuden rankkoja aikoja kaihoisasti muisteleva Haluaako Piepponen turpaan?, häpeättömän pophenkinen Korttitalo ja räyhäkkäänraskas Klovni Mortem osoittavat, että Viikate osaa edelleen tehdä lauluja, jotka saavat sydämen läikähtämään ja ihokarvat säikähtämään.