Tulin kritisoineeksi Eskimo Callboyn edellistä pitkäsoittoa (The Scene, 2017) melko kovin sanoin, mutta näköjään saksalaisyhtyeen väsytystaktiikka toimii, kun en jaksa hermostua tällä kertaa niin paljon. Tai sitten musiikki on nyt parempaa, mitä pidän kyllä epätodennäköisenä.
Yhtyeen härskin opportunistista linjaa, jossa popit, räpit, metallit ja konemusiikit on lyöty armotta samaan altaaseen ja katsottu mikä menee läpi, täytyy pakostakin ihailla. Ryhmä ei suhtaudu tekemisiinsä turhan ryppyotsaisesti, mikä ei sinänsä ole häpeä. Valitettavasti asenne saattaa kuitenkin kostautua lopputuotteen kertakäyttöisyytenä.
Eskimo Callboyn viides levy ei vakuuta taiteellisella kunnianhimollaan saati aiheuta karvoja nostattavia elämyksiä, mutta hetkittäin se viihdyttää. Kyseessä on samankaltainen syyllistävä nautinto kuin tosi-tv tai juustodippi. Tiedät, että se ei ole sinulle hyväksi, mutta aina ei vain jaksa välittää.