Kun seuraa uutisvirtaa, Mantarin kuudes levy tuntuu aika sopivalta soundtrackiltä nykymenolle. Mantar on kuin Turbonegron rumempi ja angstisempi pikkuveli, joka on sisarustaankin enemmän täynnä ihmisvihaa ja nihilismiä.
Musiikillisesti duo on nykyään enemmän kallellaan tummanpuhuvaan kuolopunkkiin kuin vaikkapa sludgeen. Toki Mantar on ollut aina omanlaisensa rimpuilija, joka ei solahda sujuvasti oikein mihinkään lokeroon, ja hyvä niin.
Miekkoset veivaavat pääsääntöisesti aika suoraviivaisia punkriffejä, jotka tarjoavat herkkua harvakseltaan. Esimerkiksi Church of Suckissa suoraviivaisen mustanpuhuva sahaus toimii, ja toisaalta sen jälkeen tuleva Two Choices of Eternity yllättää soimalla kuin Queens of the Stone Age rupisempana versiona.
Punkimpi ja rosoisempi ote kuuluu myös soundipuolella. Nyt tarjolla ei ole niin massiivista ja viimeisen päälle hiottua soundimaailmaa kuin aikaisemmin.
Levyllä on välillä varsin tarttuva groove, mutta kokonaisuus sakkaa, kun kappaleet eivät kanna tarpeeksi. Mantarin keikoilla vallitseva, jopa ahdistava hypnoottisuus ei välity valitettavasti sitten yhtään.