Bändin otteissa kuuluu tekninen death-thrash lievällä hardcoren jälkipoltteella. Kierrettä hommaan lisää runsas neitolaulun ja satunnainen pianon käyttö. Nämä tuovat ulosantiin hienoa kontrastia, kun bändin ote itsessään pysyy perin ronskina kautta linjan.
Musiikillinen yksiulotteisuus ei sinällään ole levyn erinomaisuuden tiellä, mutta näiden selkeiden lisäelementtien lisäksi meno kaipaisi hiukan lisää dynamiikkaa. Nyt tempot pysyvät kautta levyn aika tiukassa lieassa ja Eero Kuusiston laulu yksipuolisena rähinä-örinänä. Poikkeuksiakin sääntöön toki on – selkeimpänä täysin akustinen Hiljaisuus –, mutta muutama vapauttava pyrähdys ja lennokas hoilotus avartaisi kokonaisilmettä kummasti. Toki tinkimättömyydestä ei tingitä, se levystä hehkuu selvästi.
Feeniks kirvoitti meikäläisenkin yllättäen melkoisiin ylisanoihin, mutta Nereus ei tunnu ansaitsevan ihan samaa hehkutusta. Tikanheittometaforaa käyttäen bändi osuu kyllä joka heitolla tauluun, mutta parhaatkin osumat ovat siellä kasin tuntumassa.
