The Finish Line -ensialbumillaan (2016) hyviä näytteitä antanut lahtelaisbändi jatkaa siitä mihin mainitulla levyllä jäi. Tällä kertaa yhtyeen sielunmaisema tuntuu tosin olevan aiempaa synkempi ja tujumpi.
Solaciden dark/black metal ei ole alansa äärilaitaa, vaan bändi koristelee musiikkiaan esimerkiksi akustisin kitaroin ja puhtain kuorolauluin. Sana ”progressiivinen” esiintyy usein Solaciden yhteydessä, eikä sitä käy kieltäminen. Ryhmä tuntuu etsivän tummanpuhuvalla ilmaisullaan jatkuvasti uusia polkuja.
Solacide on parhaimmillaan huipputason bändi, mutta vastapainoksi Fall from Eternityltä löytyy tyhjänpäiväistä läiskyttelyä, mikä vaivasi osaltaan myös The Finish Linea. Bändi on parhaimmillaan lyödessään silmään maalailevan vaihteen, enkä pitäisi lainkaan pahana, vaikka keskinkertaisimmista black metal -kliseistä päästettäisiin jo hiljalleen irti.
Dim Moonlightina aloittaneen yhtyeen ura ulottuu vuoteen 1996, joten Solacidelle soisi sen odotetun huippuosuman. Musiikkinsa haasteellisuus käynee kuitenkin jatkossakin menestyshalujen edellä – kuten tietysti kuuluukin olla.