Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun Lorna Shore julkaisi Pain Remains -albuminsa kolme vuotta sitten. Jo tuolloin tällä amerikkalaisella joukolla oli takanaan kolme albumia ja iso määrä sekavia muutoksia kokoopanossa, mutta laulaja Will Ramos ja Pain Remains muuttivat kaiken. Tätä ilmiötä on voinut todistaa jopa Suomessa.
Lorna Shore on esiintynyt Tuskassa kahdesti. Vuonna 2023 ja uudelleen viime kesänä. Lorna Shoren lopullisen läpimurron useamman vertauskuvallisen seinämän läpi pystyi aistimaan näiden esiintymisien välillä. Tämän vuoden Tuska-sunnuntaina koko alue oli pullollaan Lorna Shore -faneja. Tätä kuulijakuntaa ei voinut lokeroida mitenkään. Mukana oli kaikenlaisia ihmisiä monenlaisista taustoista ja jotenkin Lorna Shore oli onnistunut hurmaamaan heidät kaikki. Joka puolella vilisi Lorna Shore -paitoja ja ihmisten ilmeet viestivät, miten tärkeä kokemus heillä oli edessä.
Paperilla Lorna Shoren suosio on hullu asia. Kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi olla oikein kenenkään musiikkia. Lorna Shoressa pitäisi olla liikaa tai liian vähän kaikkea kaikille ja ei kenellekään. Kyseessä on niin monen vaikutteen ja ilmaisukeinon yhdistelmä, että sen luulisi työntävän luotaan kaikkia tasapuolisesti. Ehkäpä juuri tämän takia Lorna Shore on saanut niin monet sekoamaan. Se tekee kaikkea, mutta se tekee kaiken ihan järjettömän hyvin.
Lähes kaikki Lorna Shoren elementit ovat kyllä irrallisina tuttuja. Deathcorea on tehty ennenkin. Metalliin on yhdistetty aiemminkin sinfonisuuksia. Tuplabasareita on poljettu ja blastbeatia taottu. Örinöissä on revitelty. Hulluja kitarasooloja on soitettu. Kaaosta on lietsottu. Yksikään toinen bändi ei vain tee tätä kaikkea kuin Lorna Shore, jolla on sitä paitsi myös ihan oma otteensa jokaiseen ainekseensa. Lorna Shore tekee tavallaan täsmälleen sitä, mistä paras metalli koostui viimeistään 80-luvusta lähtien. Tuolloin metallibändit ottivat vaikutteita kaikkialta ja soittivat syntynyttä keitosta omalla raskaalla otteellaan. Nyt Lorna Shore yhdistelee vuosikymmeniä yhdeksi omaksi ilmaisukseen.
Pain Remains vaikutti olevan äärimmäistä äärilaitaa siinä, mitä Lorna Shore tekee. Mutta niin vain I Feel the Everblack Festering Within Me tekee kaiken vielä vangitsevammin ja kokonaisvaltaisemmin. Lorna Shore on luonut yhä kiperämpiä juonenkäänteitä sävellyksiinsä ja tekee samalla yhä selvemmäksi, että kitaristit Adam De Micco ja Andrew O’Connor, basisti Michael Yager ja ihmisrumpukone Austin Archey ovat lähes epäinhimillisiä muusikoita. Jatketaan itsestäänselvyyksiä luetteloa toteamalla, että Will Ramos on mielipuolisen hieno laulaja. Ääni, joka kulkee ihan siinä rajalla, ovatko hänen epäinhimilliset ääntelynsä hulluja vain hulluuden vuoksi vai osa Lorna Shoren kaaosta, mutta mitä enemmän I Feel the Everblack Festering Within Me soi, sitä vakuuttuneemmaksi kaikista miehen tekemisistä tulee. Lorna Shore on tylsää sanontaa lainatakseni osiensa summa, mutta myös yksittäiset osat ovat täyttä tavaraa.
I Feel the Everblack Festering Within Me on albumi, jolla Lorna Shoren kaikki äärilaidat etääntyvät aiempaakin kauemmaksi toisistaan, ja tämä on vain ja ainoastaan hyvä asia. On käsittämätöntä, että Lorna Shoren deathcore ja sinfoninen äärimetalli voivat saada rinnalleen Prison of Fleshin, Unbreakablen ja Forevermoren mittaluokan kitaramelodioita, jotka nostattavat tunnelman stadionin kokoluokkaan asti. Voitteko kuvitella stadion-deathcorea? Lorna Shore näyttää että se on mahdollista. Jos Lorna Shore teki jo aiemmin läpimurtonsa Pain Remainsilla, en uskalla edes kuvitella, minkälaisen murskavoiton se tulee tällaisten kappaleiden tarttuvuuden voimalla tekemään.
Nämä ovat vain I Feel the Everblack Festering Within Me -albumin tarttuvimpia kiteytymiä. Kokonaisuutena albumi on draaman kaareltaan yhtä vakuuttava kuin se on irtokappaleillaan. Oblivion, Glenwood, Death Can Take Me ja A Nameless Hymn osoittavat kerta toisensa jälkeen, että Lorna Shoren proosallisissa sävellyksissä riffit ovat vielä aiempaakin kiehtovampia, breakdownit jyrkempiä, melodiat täyteliäämpiä ja sinfonisuudet suureellisempia. I Feel the Everblack Festering Within Me vangitsee otteeseensa ensimmäisistä sekunneista lähtien ja voin sanoa, että kuunneltuani levyä nyt parikymmentä kertaa, janoan yhä kuunnella albumia yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä on yksi niistä kokonaisuuksista, jotka eivät paljasta koko juontaan läheskään heti, mutta siitä haluaa ottaa enemmän selvää.
Vai onko tämä kaikki sittenkin vain kliinistä teflon-metallia? Tai ei metallia ollenkaan, vaan ainoastaan metallissa loisivaa corea? Kaikki tähän mennessä kuullut vastalauseet Lorna Shoren suhteen tuntuvat vielä aiempaakin vetelämmältä kiukuttelulta sitä yksinkertaista seikkaa vastaan, että jokin bändi vain sattuu tekemään tällä hetkellä jotain erilaisella, ja sitäkin vakuuttavammalla tavalla. Lorna Shore on löytänyt jo aikoja sitten oman äänensä ja kehtaa tuoda tämän äänen kuuluviin tavalla, joka aivan varmasti herättää monenlaisista ärsytystä kuulijoissa.
Seuraavan kerran Lorna Shore saapuu Suomeen helmikuussa. Helsingin Jäähalli myytiin loppuun heti. Voin jo nyt kuvitella, että I Feel the Everblack Festering Within Me -albumin myötä bändi täyttäisi hallin helposti vaikka toiseen kertaan. Tämä albumi tulee tavoittamaan jälleen uusia kuulijoita. Sekä raskaaseen musiikkiin tottuneita että sitä aiemmin vierastaneita. Luulenpa että I Feel the Everblack Festering Within Me tulee myös murtamaan jäitä jääräpäisempien metallifanien joukossa ja monen on vihdoin pakko myöntää, että Lorna Shore tekee jotain ainutlaatuista ja ihan omalla tavallaan. Lorna Shore on monella tapaa metallin evoluution uusi taso.
Kaiken mainitun ansiosta Lorna Shore on tämän hetken ylivoimaisesti merkittävin ja kiehtovin metallibändi. Se rikkoo rajoja musiikissaan ja tekee huikeita, mutta vaativia albumeita. Se rikkoo rajoja musiikin kuuntelijoiden joukossa ja vetää puoleensa jopa ihmisiä, jotka eivät tavallisesti innostu mistään raskaammasta musiikista. Se rikkoo rajoja jopa siinä, miltä se näyttää ja mistä se levyillään kertoo. Lorna Shore tekee kaikkea sitä, mitä jokainen bändi haluaisi omalla tyylillään tehdä, mutta läheskään kaikki bändit eivät uskalla olla näin tinkimättömästi omia itsejään.