Australialaisen death metalin pioneerit eivät ole luoneet vuosien saatossa kovinkaan selkeää omaa linjaa. Klassisen jenkkikuolon ja Sinisterin kaltaisten aktien jäljillä paukuteltu Sins of the Father on tiukka, mutta valitettavan kasvoton alansa edustaja.
Selkeimmin bändin tunnistaa riffeistä, jotka ovat pääosin Matt Wilcockin käsialaa. Yhtäläisyydet miehen toiseen aktiiviseen bändiin Werewolvesiin ovat ilmiselvät paitsi musiikillisesti myös soundillisesti. Rumpalikin on bändeissä sama.
Abramelin ei ole aivan yhtä kireää toimitusta, mutta ei tässäkään liiemmin löysäillä. Selvempää melodisuutta kuullaan vain ohimenevästi. Muutoin annetaan tuplien ja blastin nakuttaa, örinän laulaa ja riffisahan käydä.
Resepti on aineksiltaan sinänsä oikea, mutta vanhemman liiton koukkuja kaipaisin lisää. Moderni ja digitaaliselta haiskahtava äänimaailmakin jättää jälkeensä elottoman maun.
Sins of the Father on kelpo levy, mutta se ei mene riittävän pitkälle erottuakseen kaltaisistaan. Käteen ei jää oikein mitään, minkä vuoksi sen pariin olisi tarvetta palata.