Levy-yhtiön saatesanat lupaavat suuria: ”This album isn’t just a nostalgic dive; it’s a reinvention of Swedish death metal’s most melodic side, set to make its mark on the modern scene.”
Valitettavasti göteborgilaisten kakkoslevy kuulostaa nimenomaan nostalgiatripiltä länsinaapurin 1990-luvun melodödöskeneen. Mitään ei keksitä uudelleen.
En väitä, että yhtye tietoisesti jäljentäisi At the Gatesin, In Flamesin, Dismemberin ja vastaavien pioneeriorkkien tyyliä. En myöskään julista, että sellainen olisi väärin. Imitointi on tuottanut historiassa paljon pätevääkin tribuuttituuttausta. Imperishablen melodiakylläinen räime edustaa kuitenkin väsyttävän kaavanmukaista pauketta.
Yhtye varmasti pitää tekemisestään, mutta asia ei välity jäykästi laukkaavasta ilmaisusta. Jokunen kelpo melodiakulku siellä ja ärhäkkä riffipätkä täällä ei pelasta kappaleita valahtamasta keskinkertaisuuteen. Genreuskollisista ja näennäisen harkituista kappaleista puuttuu into ja riskinotto, minkä vuoksi muisteltavaa ei pahemmin jää.
Jokainen bändi päättää itse, millainen leikkikenttä sille riittää. Tällaisenaan levy jättää joka tapauksessa paljon terävöitettävää.