Ysärin lopulla italialaisen power metalin parhaaseen A-luokkaan kuuluneen Labÿrinthin viimeisimmät albumit ovat kärsineet musiikillisen suunnan puutteesta.
Yhtyeen johtohahmo, kitaristi Olaf Thörsen, on ohjannut Dream Theateria orjailevien progevälikkeiden ja kitarasoolosirkusten myötä kuusikon liian lähelle toista yhtyettään Vision Divinea.
Näiden kahden bändin erottaminen toisistaan pelkän soiton perusteella on nykyisin haastavaa, sillä vain kokoonpanot ja biisien teemat erottavat ne toisistaan. Labÿrinthin aihepiirit ovat arkipäiväisempiä, ja 51-vuotiaana yhä hämmästyttävän hyvä laulaja Roberto Tiranti on luokkaa parempi kuin Vision Divinen Fabio Lione.
Yhtyeen tähän mennessä vihaisimmalla albumilla instrumentalistien taitoheviltä haiskahtava ilmaisunvapaus uhkaa turhankin usein peittää alleen kipakan voimahevipuhurin, joka on ollut bändin tavaramerkki sen 30-vuotisen uran ajan. Onneksi veteraanien sovitustaito ja tyylitaju pelastavat tilanteen, ja vaikka tunnin kiekon biisit ovat paikoin ylipitkiä, lopputulos pysyy pääosin ilokseen kuunneltavan puolella.