Kolme pitkäsoittoa 80–90-lukujen taitteessa julkaissut sveitsiläinen Poltergeist nousee haudasta uuden sliipatun pitkäsoiton voimin. Ylösnousemus on tapahtunut luultavasti omin avuin, sillä tuskin tätä muutkaan ovat olleet innolla pystyyn kiskomassa.
Perusteetonta itseluottamusta sentään löytyy. Yksitoista kappaletta on venytetty miehekkäästi tunnin mittaan, mikä on luonnollisesti aivan optimaalinen mitta ytimekkäälle thrash/speed metal -levylle. Näin varsinkin, jos koukkujen terävyys on mummon vajan takaa löytyneen vuosikertakirveen tasoa. Myös soundit on päivitetty vastaamaan tämän vuosituhannen elottomia standardeja, eli tässäkin suhteessa Poltergeist tekee kaikkensa hukkuakseen massaan.
Olenpas minä nyt ilkeä. Jotain positiivistakin löytyy, sillä Destructionin kahdella ensimmäisellä comebacklevyllä rumpaloinut Sven nakuttaa ihan pätevästi ja riffittelykin irtoaa parhaimmillaan kiitettävällä kiivaudella.
Pikkumelodinen ja siistiksi tuotettu, hienoisen teknissävytteinen mätinki sisältää onneksi myös jokusia hyviä irtoideoita. Tai näin haluaisin itselleni epätoivoisesti uskotella, mutta älkää te lukijat olko yhtä hyväuskoisia. Ideat ovat korkeintaan keskinkertaisia, mutta tätä en suostu vielä itselleni myöntämään.
Bändiä tunteville mainittakoon, että Back to Haunt jatkaa melko uskollisesti parin ensimmäisen pitkäsoiton linjoilla. Iskuvoimasta riisutun Destructionin ja Paradoxin sekoitus on melko osuva vertaus, joskin jälkimmäisen hyviä puolia ei ole mukana lainkaan. Kokonaisuus on mitäänsanomaton ja yhdentekevä. Jotain levyllä tapahtuu, mutta se ei oikeastaan jaksa kiinnostaa, kun tuo maalikin on tuossa seinällä parhaillaan kuivumassa. Varpaankynnetkin pitäisi lakata.
Kitaristin ohella toisena alkuperäisjäsenenä pihisevä laulaja André Grieder tekee hänkin parhaansa kuuntelukokemuksen raunioittamiseksi. Äijän amatöörimäinen ja voimaton kailotus masentaa jokaisella sekunnilla. Olisi hiljaa. Oikeastaan koko bändi voisi olla hiljaa.