Teksti: Henri Eerola, kuvat: Roni Tamminen
Syyskuisena tiistai-iltana Helsingin Tavastialla käynnistyi Pohjoismaiden-osuus kiertueesta, jonka yhtyeitä ei ole näillä nurkilla ihan hetkeen nähty, jos koskaan.
Illan avaaja Great American Ghostin esitys ei onnistu oikeastaan missään muussa, kuin alleviivaamaan heitä seuraavien yhtyeiden vahvuuksia. Mitä ilmeisemmin avoimen poliittisen yhdysvaltalaisnelikon esitys lepää vain ja ainoastaan lavan etureunaan pystytetyllä egorampilla rauhattomasti ravaavan ja puolet keikasta kieltään esittelevän huutaja Ethan Harrisonin varassa. Tusinatavaraksi luokiteltavan jenkkimätkeen säestämä vääntelehtiminen pistää ärsyttämään siinä määrin, että seuraan loppukeikan baarin puolelta.
Minnesotassa 2004 perustettu progressiivinen metalcore -yhtye After the Burial oli tähän päivään asti niiden yhtyeiden listalla, joita en koskaan kuvitellut näkeväni kotimaan kamaralla. Omaperäisestä tyylistään huolimatta, tai juuri siitä johtuen, koko olemassaolonsa hieman tutkan alla ja helpommin omaksuttavien kollegoidensa jaloissa pyörinyt bändi on yksi genrensä mielenkiintoisimmista, mutta viime vuosien hetkittäisen tyhjäkäynnin johdosta viimeisin pitkäsoitto on jo yli kuusivuotias.
Lavalla bändi on vakuuttava, ja yhtä millintarkan murskaava kuin levyllä. Hyökyaaltoefektiä vahvistaa minimalistinen lavavalo, minkä takia vähänkään kauempaa katsoessa erotan vain mustat hahmot tarkkaan synkronoitujen kohdevalojen ristitulessa. After the Burialin musiikki ei ole sitä kaikkein tarttuvinta tavaraa, mutta Meshuggahin niksiboksista tempun tai kaksi lainannut yhtye saa niskan nytkymään ja energiatasot koholle ennen illan pääesiintyjää.
Skotlannista ei ihan joka päivä ponnista uutiskynnystä rikkovaa äärimetalliyhtyettä, saati metallia ylipäätään, Alestormin kumiankkahevin edustaessa jotain täysin muuta kuin mitä muun muassa Lamb of Godilta, Suicide Silencelta ja Panteralta vaikutteensa riipinyt Bleed from Within edustaa. Kohtalaisen ääriaggressiivisena vielä reilu kymmenen vuotta sitten soinut musiikki on sittemmin omaksunut monimuotoisuutta ja tarttuvuutta, viimeistään heleänä soivat puhtaat laulut mukanaan tuoneen rytmikitaristi Steven Jonesin myötä.
Hieman jopa huomaamatta pääesiintyjäluokkaan kasvanut yhtye on hionut ja sovittanut edelleen mukavan kulmikasta musiikkiaan siinä määrin koherenttiin muotoon, että se on tarpeeksi tarttuvaa herättääkseen laajemman yleisön huomion. Kuitenkaan tinkimättä teknisyydestä tai omaleimaisuudesta, joka esimerkiksi genrensä suurimalle toimijalle Parkway Drivelle on jo hyvän aikaa näyttäytynyt ongelmallisena. Bleed from Withinin kappaleet ovat aivan helvetin hyviä, eikä esimerkiksi niiden lisääntynyt melodisuus tunnu kompromissilta tai kokonaisuutta hapattavalta elementiltä, koska intensiteetti ja monimuotoisuus ovat edelleen olennainen osa kappalerakenteita.
Egorampilla seremoniamestarin elkein yleisöä käskyttävä huutaja Scott Kennedy on välispiikeissään vilpittömän kiitollinen paikalle saapuneelle runsaslukuiselle yleisölle, koska kukin olisi voinut olla tekemässä mitä tahansa muutakin tiistai-iltana. Vokalistin muistikuvien mukaan viimeksi yhtye on nähty Suomessa viisitoista vuotta sitten, ja paikalla oli 50 ihmistä. Nyt on tupa viittä vaille täynnä, ja skottimiehiä selvästi kuumeisesti odotettu.
Uusimpaan albumiin (Zenith, 2025) keskittynyt settilista rullaa kitkatta eteenpäin, ja koko viidentoista kappaleen kokooma tuntuu vastaanotosta päätellen sisältävän vain ja ainoastaan yleisön suosikkibiisejä. Kirsikkana kakun päälle, kolmen vuoden takainen Levitate omistetaan vastikään poisnukkuneelle Tomas Lindbergille.
Toivon mukaan Bleed from Within nähdään ensi kesänä jollakin suomifestarilavalla. Tilausta olisi.
Great American Ghost
After the Burial
Bleed from Within
