Viime torstai Tampereen Tavara-asemalla oli minulle muistutus siitä, miksen käy kovin usein Amorphiksen keikoilla.
Pidän kaikista Amorphis-vuosikymmenistä ja niiden levyistä lähes saman verran, ja esimerkiksi Tomi Joutsenen ajan albumeista jotkin omat suosikkini ovat kaikkea muuta kuin muiden suosikkeja. Bändi on aina tehnyt todella varmaa työtä sekä albumeilla että livenä. Se varmuus vain sattuu olemaan myös Amorphiksen suurin riippakivi.
Nyt takana oli tänä syksynä julkaistu ihan kelpo Amorphis-albumi, Borderland. Ajattelin jälleen, että jokohan tämä uuden tuottajan kanssa tehty albumi saisi bändin myös tuulettamaan settilistaansa, joka on ollut vuosi toisensa perään hieman liiankin ennalta-arvattava. Riippumatta siitä, soittaako bändi klubeilla, festareilla tai lämppärinä.
Ollaanpa hetken aikaa todella tylsiä ja pyöritellään vähän numeroita.
Tavara-asemalla kuultiin kaikkiaan 15 Amorphis-kappaletta. Näistä kappaleista yhdeksän on julkaistu singlenä. Jos luotetaan Setlist.fm -sivuston tilastoihin, esimerkiksi House of Sleep on soitettu yli 1100 kertaa, Black Winter Day 969 kertaa, Silver Bride 938 kertaa, The Smoke 699 kertaa, The Castaway 605 kertaa ja niin edelleen. Oli oikeastaan pieni ihme, että esimerkiksi Silent Waters ja Sacrifice loistivat poissaolollaan, mutta hyvä niin. Kuultiinhan keikalla sentään viisi kappaletta uudelta Borderland-albumilta, kuten albumin rundilla kuuluukin asian olla.
Vuosi toisensa perään kysyn mielessäni, onko asia oikeasti niin, että Amorphiksen on pakko soittaa ne houseofsleepit, silverbridet ja blackwinterdayt jokaisella keikallaan? Joka kerta tulen siihen tulokseen, että bändillä on niin perhanan kova tuotanto allaan, että se voisi helposti rakennella kymmeniä settilistoja ja yleisö olisi silti enemmän kuin tyytyväinen. En nimittäin usko, että Amorphis-keikoilla ja varsinkaan klubi-sellaisilla käy vain väkeä, jotka olisivat kuunnelleet Amorphista vain Radio Rockilta. Luulenpa, että moni bändiin ihastunut ottaa haltuun lähes kaikki levyt.
Itse asiassa olen täysin varma, että yleisö rakastaa Amorphista eniten silloin, kun bändi antaa musiikkinsa lentää. Perustan väitteen siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että sekä Tavara-aseman että taannoisen Arch Enemy -lämppärikeikan päättänyt The Bee -kappale herätti yleisössä molempien keikkojen suurimman reaktion. Ja millainen kappale onkaan kyseessä? Viisi ja puoli minuuttinen todella polveileva, hieno proge-eepos. Ei niinkään hittihitti.
Leikitäänpä seuraavaksi ajatuksella, millaisen settilistan bändiltä saisi rakennettua.
Käytin tähän ajatukseen aikaa noin viisitoista minuuttia, selasin läpi Tomi Joutsen -aikakauden Amorphis-levyt ja tulin nopeasti tulokseen, että sieltä saisi poimittua 15-20 kappaleen settilistan aivan huikeista biiseistä, joita ei ole soitettu juuri koskaan tai jotka ovat loistaneet poissaolollaan jo vuosia tai jopa vuosikymmeniä.
Mitä jos Amorphis-keikalla kuultaisiinkin vaikkapa kappaleet: Two Moons, Empty Opening, Weaving the Incantation, A Servant, Skyforger, From Earth I Rose, Mermaid, Beginning of Time, Nightbird’s Song, A New Day, Dark Path, White Night, Pyres on the Coast, The Golden Elk, Seven Roads Come Together, My Name Is Night, Borderland, Despair ja höystettäisiin hommaa vielä Joutsen-aikakautta edeltäneillä kappaleilla Magic and Mayhem, Sign from the North Side, Summer’s End ja Crimson Wave? Tätäkin settiä voisi varioida eri mittaiseksi ja tämä setti on vain minun märkä Amorphis-uneni, mutta luulenpa että aika monelta kuulijalta löytyisi lukemattomilla varioaatioilla vastaavia haavesettejä ja valtaosa kuulijoista olisi valmis kuulemaan todella monenlaisia kappalepaletteja Amorphis-keikoilla.
Toinen, vielä vekkulimpi juttu Amorphis-keikoilla liittyy siihen, miten lahjakkaita muusikoita bändissä soittaa.
Amorphis soittaa aina, siis ihan AINA, sataprosenttisella ammatitaidolla ja varmuudella. En ole koskaan ollut Amorphis-keikalla, jossa asiat olisivat menneet täysin päin helvettiä, tai edes lähellekään sitä. Tällaisen ammattitaidon yksi osanen on kuitenkin rutinoituminen. Toisin sanoen tylsistyminen. Eli se, kun soitetaan kymmeniä tai satoja keikkoja vuodessa, keikat menevät aina suurin piirtein samalla tavalla ja lavallakaan ei tapahdu ihmeempiä. Amorphiksen kohdalla tämä tuntuu hieman ristiriitaiselta, kun ottaa huomioon bändin jäsenten koko potentiaalin.
Tämä on ollut kaikkien tiedossa jo aiemminkin, mutta asia oikein korostui tässä ihan viime vuosina, kun Esa Holopainen julkaisi Silver Lake -soolonsa, Tomi Koivusaari Bjørkø-albumin, Olli-Pekka Laine progeili Octoploidin nimissä ja niin edelleen. Amorphis on täynnä huimia virtuooseja, joiden sydän selvästikin sykkii progelle ja sitä progea löytyy myös Amorphis-kappaleiden sydämestä, joten kysymys kuuluukin: Miksi soittaa Amorphis-kappaleita keikoilla juuri samassa muodossa kuin missä ne kuullaan levyillä? Eikö levyt voisi pitää levyinä ja liven livenä?
Tästä porukastahan löytyisi särmää ja taitoa revitellä näillä kappaleilla vaikka millä tavalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse kuuntelisin mieluusti hyvinkin lennokkaita, jamihenkisiäkin versioita Amorphis-keikoilla. Ei homman ihan totaaliseen huuruportaaliin tarvitsisi kadota, mutta kitarasoolo siellä ja synasoolo täällä tai instrumentaalisien osuuksien venyttelyt tuolla antaisivat taatusti Amorphis-keikoille sellaista luonnetta, että haluaisin nähdä bändin monta kertaa vuodessa livenä, koska ikinä ei voisi tietää, mitä keikoilla tapahtuu. Nyt sen tietää liiankin hyvin.
Sitten toisaalta kaiken tämän paasaamani toisella puolella on se seikka, että meininki Tavara-asemalla oli joulukuiseksi torstai-illaksi todella kova. Yleisö nautti täysin rinnoin, yhteislaulua riitti, nyrkkiä puitiin ilmassa ja energiatasot olivat ihan eri mallilla kuin arkikeikoilla useimmiten on. Onko sittenkin niin, että Amorphis tarjoaa valtaosalle yleisöstä täsmälleen sitä, mitä yleisö haluaakin, viihtyy siinä samalla mukavasti itsekin ja kaikki ovat iloisia?
Mene ja tiedä, mutta itse olen täysin varma siitä, että Amorphis voisi rohkeasti soittaa keikoillaan lähes mitä vain ja tehdä levyilläänkin melkein mitä tahansa, ja Amorphis-kuulijat ottaisivat kaiken tämän avosylin vastaan. Tässä on bändi, jonka ei tarvitsisi soittaa keikoillaan kovinkaan montaa singleä, ja kuulijat nauttisivat täysin rinnoin.
Teksti ja kuvat: Aki Nuopponen
